Järvilohen kutu on vaativaa puuhaa, ja siksi sen vatsalaukkukin surkastuu

Järvilohella on korkeat kriteerit kutupaikalle: joen pohjan, syvyyden, virtauksen ja sijainnin tulee olla oikea. WWF:n Luontoliven kalakamera sijaitsee Hiitolanjoella, joka on oiva paikka kutea. Sinne nousevatkin Suomen ainoat luonnonvaraiset järvilohet. Esimerkiksi Saimaan järvilohipopulaatio elää istutusten varassa.

Järvilohet nousevat kotijokiinsa kutemaan syys–marraskuussa. Hiitolanjokeen tulleet yksilöt ovat viettäneet kesänsä Laatokassa, noin 50 kilometrin päässä joesta.

Järvilohi vaihtaa kutuasuun

Järvilohi on reviiritietoinen kala, mikä saattaa aiheuttaa kutuaikana nahistelua koiraiden välillä. Koiras ei kuitenkaan yritä pitää mitään tiettyä aluetta omanaan, vaan puolustaa läheisyyttään naaraaseen. Se koiras, joka on lähimpänä, onnistuu hedelmöittämään suurimman osan mädistä. Kovin kilpailu käydään isoimmista naaraista, sillä ne pystyvät kantamaan enemmän mätimunia.

Kookkaita koukkuleukaisia koiraita kutsutaan kansankielellä kojamoiksi. Ison koukun avulla on helpompi hätistellä muita koiraita pois vaikkapa näykkäämällä niitä pyrstöstä. Koukku kehittyy koiraalle kutuajan alussa, ja surkastuu sen päätyttyä. Seuraavaan kutuun se kasvattaa koukun uudestaan. Kookas koukku saattaa myös toimia naaraille merkkinä koiraan elinkelpoisuudesta ja viestiä koiraan asemasta kutuaikaisessa koiraiden välisessä hierarkiassa.

Koukun lisäksi koiraan kylkeen ilmestyy punaista väriä. Vallitseva teoria on, että koska punaisen värin tuottaminen vie koiraalta paljon energiaa, se viestii naaraalle hyvistä geeneistä. Jos koiras pystyy tuottamaan punaista väriä ja olemaan vielä sen lisäksi aggressiivinen ja nopea liikkeissään, kannattaa sen kanssa lisääntyä. Kudun jälkeen tumma väri väistyy ja pian kylki loistaa taas kirkkaan hopeisena.

Mätimunien laskeminen on tarkkaa puuhaa

Kalakamerassa koiraat näyttivät silloin tällöin lähestyvän naaraita erikoisella tavalla. Eräänlaisena soidintanssina koiras värisytteli kylkeään naaraan kylkeä vasten, minkä oletetaan kiihdyttävän mätimunien kypsymistä naaraan sisällä.

Munien kypsyessä naaras kartoittaa joen pohjaa. Mädin laskemiseen tulee löytää hyvä paikka, jossa sekä pohja että virtaus ovat otolliset munien kehittymiselle. Laskupaikkoja naaras saattaa etsiä jopa viisi.

Paikkaa etsiessään naaras kääntyy vedessä kylkiasentoon ja pöllyttää pyrstöllään pohjaa. Suomuinen kylki kärsii iskuista, ja se saattaakin kulua jopa vereslihalle. Voi kuitenkin olla, ettei naaras tunne kipua lainkaan.

Kun kuoppa on puhdistettu hiekasta ja muusta kiintoaineksesta, naaras laskee mädin muutaman kuopan pohjalle jättämänsä kiven väliin. Taustalla kyttäävä koiras kiirehtii saman tien laskemaan oman maitinsa munien päälle, ja hedelmöitys on tapahtunut.

Naarasjärvilohi kypsyttelee sisällään 1000–2000  mätimunaa, joista noin viisi prosenttia elää seuraavaan syksyyn. Vaikka määrä tuntuu vähäiseltä, luonnonvalinta on lajille tarpeellista, jotta populaatio säilyy elinkelpoisena. Genetiikka, saalistajat sekä ympäristöolosuhteet, kuten pelto- ja metsäalueilta vesistöihin valuva humus vaikuttavat poikaskuolleisuuteen. Humus voi olla myös syynä kalakameran ajoittaiseen sumeuteen.

Kalakamerassa naaraiden lähettyvillä näkyi myös pieniä lohia, jotka ovat viime kesien poikasia. On mahdollista, että sintit ovat sukukypsiä, vaikka näyttävätkin aivan poikasilta, ja kilpailevat muiden koiraiden tapaan munien hedelmöittämisestä. Taimenilla tällaisia yksilöitä kutsutaan ”sniikkereiksi”.

Ennen kuin naaras siirtyy seuraavan kuopan kaivuuseen, se peittää kuopan suojellakseen munia mätirosvoilta. Munien päälle täytyy pöllyttää soraa juuri sopivasti niin, ettei kukaan löydä niitä, mutta happi silti kulkee niihin.

Poikaset jäävät jokeen kasvamaan

Munat kehittyvät talven yli soran suojassa noin 5-30 senttimetrin syvyydessä. Ne kykenevät aistimaan mahdollisten petojen läsnäolon sekä veden lämpötilan, ja valitsevat tarkoin kuoriutumisajankohtansa. Riittävä lämpötila on tae sille, että joesta löytyy syötävää. Poikaset kuoriutuvat maalis-toukokuussa, kun vesi on noin 2-4 astetta.

Kutupuuhissa olleiden naaraiden ja koiraiden ruokahalu on sen sijaan kadonnut. Kalat eivät syö välttämättä mitään koko kutukesänä tai edes seuraavana talvena, varsinkin jos jäävät jokeen talvehtimaan. Niiden elimistö käy kudun aikana läpi suuria muutoksia, ja esimerkiksi vatsalaukku surkastuu.

Järvilohen poikaset viettävät joessa yleensä muutamia vuosia ennen kuin lähtevät järveen kasvamaan. Yksilöstä, perimästä ja ympäräristötekijöistä riippuu, näemmekö sitä Hiitolanjoessa kutemassa ensi syksynä vai päättääkö se jäädä järveen kasvamaan jopa viideksi vuodeksi.