Vuosikymmeniä kiljuhanhien perässä – ”Miksi tuo hemmo seuraa meitä?”

Yksi Pohjolan uhanalaisimmista lintulajeista on kiljuhanhi. Aikanaan Pohjolassa tunturialueilla yleisen hanhen kanta oli romahtanut jo 1900-luvun alkupuoliskolla. Tilanteeseen havahduttiin ensimmäisenä Ruotsissa, jossa WWF oli mukana perustamassa kiljuhanhien suojeluprojektia vuonna 1976.

Kun Suomessa tartuttiin 1970–1980-lukujen taitteessa asiaan ja otettiin yhteyttä Ruotsiin, ehdotti Ruotsin WWF pohjoismaista yhteistyötä. Tältä pohjalta aloitti WWF Suomen kiljuhanhityöryhmä toimintansa vuonna 1984.

Kiljuhanhen ongelmien arveltiin pitkään piilevän pääosin muualla kuin Lapin pesimäalueilla, mutta muuttoreittien ja talvehtimisalueiden liian heikko tuntemus esti lajin suojelun tehostamisen. Niiden selvittämisen mahdollistivat 1990-luvun puolivälissä uudet, entistä kevyemmät lähettimet, jotka sopivalla ohjelmoinnilla saatiin toimimaan jopa vuoden ajan: Argos-tutkimussatelliitti paikallisti lähettimen ja linnun sijainnin parhaimmillaan 150 metrin tarkkuudella.

WWF:n kiljuhanhityöryhmän ajatuksena oli satelliittipaikannuksen avulla löytää mahdollisimman monta muuttolevähdys- ja talvehtimispaikkaa ja vierailla niillä tuoreeltaan satelliittipaikannuksen jälkeen tai seuraavana vuonna samaan aikaan. Kun oloista oli saatu käsitys, tarkoitus oli yhdessä paikallisten viranomaisten ja luonnonsuojelu- ja riistaväen kanssa perustaa metsästysrauhoitusalueita tai keksiä muita keinoja kiljuhanhien kuolleisuuden vähentämiseksi.

WWF:n ohjelmajohtajana nykyään työskentelevä Petteri Tolvanen osallistui kenttätyöhön aktiivisesti 1990-luvulla. Vuonna 1995 Tolvanen vietti koko kesän kiljuhanhien syrjäisellä pesimäalueella Tunturi-Lapin erämaassa ja löysi juhannuksena kiljuhanhipoikueen – toistaiseksi viimeisen Suomessa havaitun. Paikalle helikopterikyydillä hälytetyn työryhmän onnistui pitkien etsintöjen jälkeen pyydystää kiljuhanhipari neljän viikon ikäisine poikasineen heinäkuun lopulla. Poikue nimettiin saamenkielellä. Lähetintä kantavasta koiraasta tuli Doaivu eli Toivo ja naaraasta Enni eli Äiti.

Doaivu paikallistettiin samana vuonna Varanginvuonolle. Tolvanen matkusti paikalle pienen ryhmän kanssa paikalle ja majoittui kahdeksi viikoksi asumattomalle Skjåholmenin saarelle tarkkailemaan kiljuhanhia piilokojusta.

Tuon kahden viikon aikana Doaivu lähti syysmuutolle, ja satelliittilähettimen tarjoama tieto kertoi sen muuttaneen Venäjälle Kaninin niemimaalle. Pohjolan kiljukkaiden muuttoreitin kulkeminen Kaninin niemimaan kautta oli yllätys, ja kun tieto hanhen siirtymisestä Venäjälle kantautui matkapuhelimen välityksellä Varangin piilokojuun, syntyi kuin yhdestä suusta päätös: ”Vuoden päästä ollaan siellä!”.

Byrokraattisten ja rahoituksellisten ongelmien ratkettua WWF:n kiljuhanhityöryhmä lähetti viisihenkisen tutkimusretkikunnan Kaninin niemimaalle elo-syyskuun vaihteessa 1996.

(juttu jatkuu kuvien jälkeen)

Kaninin niemimaan asumattomalle, upean luonnonlaiselle rannikkotundralle lennettiin Arkangelista helikopterilla n. 400 km matka. Runsaan viikon inventoinnin jälkeen ryhmä löysi sen varsin pienen osan valtavista Mesna-joen rantaniityistä, joille kiljukkaat ilmiselvästi keskittyivät. Paikka oli täsmälleen sama, josta Doaivun lähettimen signaalit oli vuotta aikaisemmin paikannettu.

Tolvanen näki vanhoja tuttujakin: aiemmin samana syksynä Varanginvuonolla näkemänsä naaras, Doaivun puoliso Enni sekä kolmivärisellä nilkkarenkaalla merkitty Ennin ja Doaivun edelliskesäinen poikanen!

”Jälleennäkemisen riemu oli ainakin meidän puolellamme suuri. Samaan aikaan pohdin kiljuhanhien tuntoja: miettivätkö ne, miksi tuo sama hemmo, joka otti meidät vuosi sitten kiinni Lapissa, seuraa meitä joka paikkaan?”, Tolvanen naurahtaa.