Meriajokasniityissä on valtameren rytmi

”Vahva suhde luontoon rakentui jo varhain lapsuudessa luontokuvaamisen ja lintuharrastuksen kautta. Seurasin myöhemmin lintumiesten jalanjälkiä Pohjois-Norjan Varanginvuonolle, missä veteen sukeltavat kiislat johdattivat minut syvälle vedenalaiseen maailmaan: heräsi ajatus, voisiko lintuja kuvata vedenpinnan alapuolelta. Seuraavana kesänä kävin laitesukelluskurssin ja hankin vedenalaiskameran, ja biologian opintojen lopulla kouluttauduin tutkimussukeltajaksi. Olen kiislalle, sielunlinnulleni, kiitollinen johdattamisesta ammattiini.

Avasin tämän vuoden sukelluskauden jo helmikuun alussa. Meriajokasniityt huljuivat talvisessa meressä kauniisti, niissä on valtameren rytmi. Meriajokas on Suomen merialueen ainoa selkeästi mereinen, suolaisen veden putkilokasvi, joka viihtyy avoimilla hiekkapohjilla. Vedenalainen maisema on vaikuttava: hiekkaan piirtyneitä dynaamisia aaltokuvioita seuraa meriajokkaiden muodostama vehreä puutarha, jonka juuret sitovat hiekan tiiviiksi patjaksi, elinympäristöksi pohjaeläimille ja suojaksi kalanpoikasille.

Juttu jatkuu kuvien jälkeen.

Itämeren alhaisen suolapitoisuuden vuoksi meriajokas elää meressämme sietokykynsä äärirajoilla. Myös ilmastonmuutos ja Itämeren rehevöityminen ovat uhka pehmeän pohjan luontotyypeille, kuten meriajokas- ja näkinpartaisniityille. Olemme tehneet WWF:n RANKKU-hankkeessa meriajokkaan siirtoistutuksia tukeaksemme Itämeren avainlajin elinvoimaisuutta. Se on kuin vedenalaista puutarhanhoitoa: siirrämme hankealueelle meriajokkaiden istukkaita, joiden kasvamista ja juurtumista uudelle kasvupohjalleen käymme myöhemmin seuraamassa. On palkitsevaa nähdä, kun istuttaminen tuottaa tulosta.

Itämeren matalassa suolavesiympäristössä meriajokas lisääntyy kasvullisesti kloonautuen. Kasvustot voivat olla jopa tuhansia vuosia vanhoja, eli ne saattavat olla tiettyjen syvänmeren korallien ohella vanhimpia organismeja Suomessa, Australiassa ja Välimerellä.

Meriajokkaiden siirtoistutus on pienen skaalan käsintehtyä luonnonsuojelutyötä, jossa onnistuminen antaa toiveikkuutta. Suuressa kuvassa on kuitenkin merkittävää, että Suomenlahden ja Saaristonmeren olosuhteet pysyvät hyvinä. Kyse on siitä, kuinka paljon meriluonnon ympäristöä häviää tai menetetään. Esimerkiksi meriajokas tarvitsee yhteyttääkseen kirkasta vettä, eli rehevöitymistä ja veden samentumista aiheuttavien maa- ja metsätalouden valuma-alueiden ongelmien ratkaisuun tarvitaan viisaita päätöksiä.

Luonnonsuojelussa täytyy jatkaa työn tekemistä silloinkin, vaikka tuntisi taistelevansa tuulimyllyjä vastaan. Vaikka isot mittarit näyttävät huonoa suuntaa, voidaan ratkaisuille saada kipinää pienistäkin onnistumisista.”