Äärimmäisen uhanalainen kalajuttu

Syystuulet ovat puhaltaneet puut paljaaksi. Kaunein ruska-aika Saimaalla on jo ohi, ja veneemme keula halkoo harmaana hohtavan järven pintaa, läpi harmaan lokakuun. Taakse jäävät harmaat rantakalliot, joita täplittävät harmaan eri sävyissä kasvavat jäkälät.  

Olemme Luonterilla, Mikkelin itäpuolella, ja täällä olisi kaikki edellytykset nähdä saimaannorppa.  

”Yleensä se näkyy, kun ajamme tälle selälle”, sanoo veneen kippari, ammattikalastaja Markku Turtiainen, ja tähyää hänkin horisonttiin.  

Järven aallot vellovat, ja niiden keskeltä olisi vaikeaa nähdä norpan tummana kohoavaa kuulamaista päätä, joka todennäköisesti painuisi pinnan alle yhtä nopeasti kuin olisi sieltä tullutkin. 

Tällä kertaa tarkoituksenamme on tosin löytää saimaannorppaa vieläkin harvinaisempi eläin, joka on saimaannorpan tavoin muinaisjäänne. Kun jääkauden jälkeen Suomea peittänyt mannerjää alkoi sulaa ja sen seurauksena jään paineessa tuhansien vuosien ajan ollut maa alkoi hiljalleen kohota, sokkeloinen Saimaa jäi sisäjärveksi ja sen yhteys muihin järviin katkesi. Tänne Saimaan sokkeloihin jäi uimaan ainutlaatuinen saimaannorppa, ja tänne Saimaan sokkeloihin jäi uimaan myös äärimmäisen uhanalainen saimaannieriä, jonka nyt yritämme löytää. 

Suomen ainoa kädellislaji rakentaa mieluusti kesäpesiään näille rannoille. Sieltä täältä paljaiden lehtipuiden ja kuusien katveesta pilkottaa mökkejä. Veneet on vedetty maihin ja käännetty nurin, eikä yhdessäkään mökissä pala valoja. Vesikin alkaa olla monen ihmisen mielestä turhan viileää, yhdeksän astetta, mutta saimaannieriän lisääntymisen kannalta lämpötila lähestyy sopivaa. 

Saimaannieriä on arktinen laji ja tarvitsee elääkseen viileää vettä. Luonterin lisäksi saimaannieriä elää Yövedellä, Ruokovedellä ja Kuolimolla, ja sen uskotaan viihtyvän näillä alueilla etenkin niiden syvänteiden vuoksi. Nimenomaan uskotaan, sillä kovin paljon ei saimaannieriästä vielä varmuudella tiedetä. 

Lähes kadonnut kala 

Veneemme lipuu pienestä salmesta, ja rannan tuntumassa vedestä törröttää oranssi lippu. Olemme ensimmäisellä rysällä. Jos hyvin käy, rysästä löytyy saimaannieriän emokaloja. 

”Kyllä nyt jännittää”, sanoo veneemme keulassa istuva Matti Ovaska. Ovaska on WWF:n johtava kalastuksen asiantuntija, ja vaikka hän on käyttänyt 15 vuotta kestäneestä WWF-urastaan tuhansia tunteja saimaannieriän suojelemiseen, hän näki sellaisen luonnossa ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten.

Harva on nähnyt saimaannieriää, ja yksi syy siihen on, että laji on käynyt katoamisen partaalla. Saimaannieriä oli aikoinaan runsaslukuinen koko Vuoksen vesistössä ja Pielisessä, mutta 1900-luvulle tultaessa se oli jo lähes hävinnyt monilta vesiltä.

Viimeistään 1960–70-luvuilla kanta kääntyi jyrkkään laskuun. Samaan aikaan muutkin Saimaan lohikalakannat alkoivat kärsiä. Vaelluskaloille, kuten taimenelle ja järvilohelle, tuhoisaksi koituivat koskien ja jokien perkaaminen ja patojen rakentaminen. Monen kalan kutusoraikko tuhoutui perkaamisessa, ja reitti vuosisataisille kutupaikoille katkesi patoon. 

Saimaannieriälle erityisen tuhoisia olivat nylonista valmistetut verkot. Nylon on kestävää ja halpaa, ja kalastajilla oli varaa laskea siitä valmistettuja kalaverkkoja laajemmille alueille kuin aiemmin käytössä olleita puuvillalankaisia verkkoja. Kun verkkoja oli vesillä enemmän, niihin jäi myös enemmän saalista. Pian kalastajat alkoivat huomata saimaannieriän vähentyneen. Toinen moottorivene on ajanut rysän viereen, ja Metsähallituksen kalastuksen asiantuntija Teijo Hyytiäinen nostelee rysän verkkoa veneeseen. Verkossa kimmeltää hopeakylkisiä muikkuja ja yksi ahven, mutta saimaannieriää sieltä ei löydy. 

Ei auta kuin laskea rysä takaisin veteen ja jatkaa matkaa. 

Viileiden vesien valkoevä 

Moottorivene ajaa lujaa, ja hyistä järvivettä pirskoo kasvoille. Kesäisin saimaannieriä ui Saimaan syvänteisiin viileää vettä löytääkseen, mutta syksyn tullen vedet viilenevät muuallakin ja saimaannieriä ui matalampiin vesiin kutemaan. Se hakeutuu louhikkoon ja laskee mätinsä ja maitinsa pohjasoraan, jonka sisällä mäti viettää talven. 

Keväällä jäiden lähtiessä kuoriutuvat pienet saimaannieriän poikaset, jotka elävät ensimmäiset viikkonsa ruskuaispussista saamansa ravinnon turvin. Kun ne hieman kasvavat ja voimistuvat, ne alkavat saalistaa vedestä ruuakseen planktonia ja hyönteisiä. Nuorille nieriöille maistuvat pienet kalat. 

Edessämme siintää jälleen oranssi lippu. Toinen rysä. Rysän paikkojen valinnassa on hyödynnetty vuosikymmenten aikana Saimaalla kalastaneiden havaintoja saimaannieriän liikkumisesta. 

Perimätiedon lisäksi otollisen paikan valinta vaatii muutakin. Rysää ei voi laskea louhikkoon, ellei halua rysän sotkeutuvan kivikkoon ja kivien nirhaavan sitä riekaleiksi. Siksi emokalapyynteihin avuksi palkattu Markku Turtiainen ajaa veneellään edestakaisin ja etsii viistokaikuluotaimella louhikkojen lähistöltä tasaista järvenpohjaa. Kaikki rysät ovat avoperärysiä, joista saimaannorppa pääsee uimaan pois, mikäli se rysään joutuisi. Kalat jäävät loukkuun. 

Toinen moottorivene kaartaa rysän luokse. Turtiainen ajaa veneemme mahdollisimman lähelle sen viereen, jotta saamme hyviä kuvia, mikäli rysästä löytyy saimaannieriöitä. 

Sitä saa yrittää muutaman kerran, sillä paikalla on voimakas virtaus, joka lähtee kuljettamaan venettä oman tahtonsa mukaan. Kalastajat toisessa veneessä kiskovat rysää veneeseen, ja Metsähallituksen Teijo Hyytiäinen katselee rysää tarkkaavaisena. 

”Täällä on!” hän huutaa pian. 

Ja totta. Pian saimaannieriän erottaa myös toisesta veneestä. Se on suuri kala, jonka vatsa on kutuaikaan kirkkaanpunainen ja evät lähes hohtavan valkoisia. Hyytiäinen nostaa ensimmäisen nieriän rysästä varovaisesti haavilla veneessä olevaan vedellä täytettyyn laatikkoon. Sitten hän nostaa toisen ja kolmannen. Kalat ovat jättiläismäisiä, yli puolen metrin mittaisia ja yli viiden kilon painoisia, Hyytiäinen arvelee. 

Punavatsaiset saimaannieriät molskahtavat laatikkoon ja alkavat heti uida sitä ympäri. 

Geeninäytteiden tulos yllätti 

Saimaannieriän arveltiin kadonneen läntiseltä Saimaalta kokonaan jo 1990-luvulle tultaessa, ja lajia on elvytetty Kuolimolla elävien saimaannieriän emokalojen turvin. Ensimmäiset emokalapyynnit ja kalanviljelykokeilut tehtiin 1970-luvulla, mutta laajamittaisempiin istutuksiin ryhdyttiin 1980-luvulla. Emokaloista kerättiin talteen mätiä ja maitia, ja kalanviljelylaitoksella kasvatettiin uusi saimaannieriän sukupolvi, jota istutettiin Yövedelle, Ruokovedelle ja tänne Luonteriin. 

Vuosi sitten saimaannieriän emokalojen pyyntiä kokeiltiin Yövedellä ja Ruokovedellä, sillä paikalliset kalastajat olivat ilmoittaneet nieriähavainnoista. Kaloja löytyi, niistä kerättiin mäti ja maiti, ja samalla kaloista otettiin myös geeninäytteet. 

”Ne otettiin varmuuden vuoksi. Ei kai kukaan ajatellut, että niistä selviäisi mitään sen kummallisempaa, sillä alueille oli istutettu pitkään Kuolimon emokalojen jälkeläisiä. En ainakaan minä osannut arvata, mitä niistä paljastuu”, sanoo WWF:n Matti Ovaska. 

Yhtenä päivänä hän sai kuitenkin puhelinsoiton Metsähallituksen kalastuksen asiantuntijalta Eetu Karhuselta. Karhunen kertoi, että geeninäytteiden perusteella Yövedeltä ja Ruokovedeltä pyydetyt saimaannieriät eivät olekaan Kuolimon istutuskalojen jälkeläisiä vaan aivan oma, geneettisesti erilainen kanta. 

”Olin että ei jumankeuta. Saimaannieriän oli uskottu hävinneen Yövedeltä ja Ruokovedeltä kokonaan, mutta näin ei ollutkaan. Ja lisäksi ne ovat geneettisesti omaa erityistä porukkaansa!” Ovaska sanoo. 

Tulokset osoittavat Ovaskan mukaan sen, että saimaannieriän rauhoittamisella on ollut valtava merkitys lajin säilymiselle. Saimaannieriä on kokonaan rauhoitettu sen keskeisillä esiintymisalueilla. 

Myös nyt rysistä löytyneistä saimaannieriöistä otetaan mäti ja maiti talteen. Osasta kasvatetaan kalanviljelylaitoksessa uusi parvi, osa maidista pakastetaan Luonnonvarakeskuksen ylläpitämään geenipankkiin ja osa poikasista istutetaan takaisin Luonteriin. Myös näistä yksilöistä otetaan geeninäytteet, joiden tulokset selviävät myöhemmin keväällä. 

Ensimmäinen rauhoitettu kalalaji 

Saimaannieriä on Suomen ensimmäinen rauhoitettu kalalaji. Rauhoitus tuli Ovaskan mukaan vuonna 2014 aivan viime hetkellä, niin vähiin olivat saimaannieriät käyneet. Aloite saimaannieriän pelastamiseen tuli WWF:lle Kuolimon alueen kalastajilta. 

”Olimme ensimmäinen taho, joka alkoi virallisesti vaatia kalakantojen rauhoittamista”, Ovaska kertoo. 

Kun olemme käyneet läpi kaikki rysät ja veneet palaavat rannan tuntumaan sumpulle, kyydissä on kaikkiaan 14 saimaannieriää ja pari todella hyväntuulista kalastuksen asiantuntijaa. 

”Tämä ylitti kaikki odotukseni. Näin monen emokalan löytyminen rysistä on osoitus siitä, että Luonterilla elää luontainen kanta saimaannieriöitä. Tämä on lupaavaa koko lajin säilymisen kannalta”, Ovaska iloitsee. 

Saimaan vesi viilenee, kädelliset siirtävät kelloja ja sytyttävät valonsa aikaisemmin. Yöveden, Ruokoveden, Luonterin ja Kuolimon sorakoissa saimaannieriän mätimunat kehittyvät ja odottavat kevään tuloa. Onneksi tänä talvena Saimaalle saatiin jääpeite ja lunta, jotka suojaavat paitsi saimaannorppaa myös saimaannieriää. 

Vaikka ihmisen lajeille tuoma uhka saataisiin kalastusrajoituksilla ja rauhoituksella väistymään, kumpaakin lajia uhkaa 

ilmastonmuutos. Norpalle hupeneva lumi ja jää tarkoittavat vuosi vuodelta kurjempia pesimäolosuhteita, mutta myös saimaannieriä kärsii ilmaston lämmetessä. 

“Saimaannieriä on erikoistunut elämään viileissä vesissä. Saimaalta löytyy onneksi todella syviä kohtia, joissa nieriä elää kesäisin, mutta ilmastonmuutos uhkaa sitä monin muinkin tavoin. Pitkäjänteinen saimaannieriän ja -norpan suojeleminen vaatii, että teemme kaikkemme ilmastonmuutoksen hidastamiseksi emmekä ainakaan ihmisen toiminnalla aiheuta näille lajeille lisäuhkaa”, Ovaska sanoo.