Suvi Auvisen kolumni: Suojele näkymätöntä

Helmikuussa 2024 istuin Ruotsissa Kristianstadin yliopistossa ja pitelin kämmenelläni avaruusalusta. Pieni purjeen muotoinen metalliesine oli peitetty pyöreillä ikkunoilla, joiden takana 3000 karhukaista oli käynyt avaruudessa vuosituhannen alkupuolella. Karhukaisten avaruusalus oli kokonaisuudessaan noin sentin paksuinen ja 15 senttiä pitkä.

Karhukainen on yksi maailman pienimmistä eläimistä. Pienestä koostaan huolimatta ne ovat uskomattoman kestäviä. Karhukaiset voivat selvitä muun muassa äärimmäisistä lämpötiloista, valtavista säteilymääristä, avaruuden tyhjiöstä ja hapettomuudesta. Suurimmatkin karhukaiset ovat vain noin millimetrin mittaisia, joten niitä ei näe helposti paljaalla silmällä. 

Me ihmiset kuvittelemme usein, että jos jokin elämä on hyvin pientä tai meidän silmillemme näkymätöntä, on tällaista elämää oltava myös loputtoman paljon. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Karhukaisia tunnetaan yli 1500 lajia, mutta monet lajeista on tavattu vain kerran. Emme tiedä, kuinka paljon ihmisille tuntemattomia karhukaislajeja on olemassa, mutta on suhteellisen todennäköistä, että niitä katoaa nopeammin kuin voimme löytää. 

Vaikka karhukaiset ovat kestäviä ja sopeutuvaisia, ne eivät ole – toisin kuin usein kuulee väitettävän – tuhoutumattomia. Karhukaisten poikkeuksellinen selviytymiskyky johtuu niiden erikoisominaisuudesta, kryptobioosista. Kun elinympäristö muuttuu karhukaiselle vihamieliseksi, karhukainen voi kuivattaa kaiken nesteen kehostaan ja muuttua ikään kuin eläväksi lasiksi. Tässä olotilassa karhukainen voi odotella ainakin vuosikymmeniä, että ympäristön olosuhteet palaavat sille otollisiksi. Tästä syystä karhukaisen on joskus arveltu olevan jopa viimeinen eläin, joka selvää Maassa, tapahtuupa planeetalle mitä tahansa. 

Emme kuitenkaan tiedä, miten karhukaiset sopeutuvat esimerkiksi jatkuvasti kuumemmiksi ja kosteammiksi käyviin ympäristöihin. Voiko karhukainen hiipiä kryptobioosin suojiin, jos sen ympäristö ei kuivu? Vaikka karhukaisia on ollut olemassa arviolta 600 miljoonaa vuotta, voi olla, että ihmisen aiheuttama ilmastokriisi on sille liikaa. Karhukaisten elinympäristöt ovat levittäytyneet lähes kaikkialle maapallolle, mutta me muutamme niitä kaikkia poikkeuksellisen nopeasti ja radikaalisti. Kaikista historian joukkosukupuutoista selvinnyt eläinkunnan pääjakso on ehkä vihdoin kohdannut voittajansa ihmisessä. 

Mikroskooppista elämää on vaikeampi havaita, ymmärtää ja haluta suojella kuin suurempia lajeja. Me ihmiset tunnemme eniten hellyyttä meitä muistuttavia eläimiä kohtaan: suloisia naaleja, uljaita tiikereitä, nappisilmäisiä liito-oravia. Näiden eläinten katoaminen on myös helpoin huomata. Ympärillämme on kuitenkin myös uskomattoman kaunis, monimuotoinen ja suojelemisen arvoinen mikroskooppinen maailma erikoisine eläimineen. Myös tämä meidän silmillemme näkymätön, meistä vieraalta tuntuva elämä ansaitsee huolenpitoa ja suojelua. 

Karhukaisia on kaikkialla ympärillämme, ainakin toistaiseksi. Minä haluan elää elämän, joka jättää planeetan siihen kuntoon, että karhukainen voi olla viimeinen täällä selviy-tyvä eläin. Haluan elää elämän, jossa karhukaisia ei tarvitse lähettää avaruuteen, vaan ne voivat elää seuraavatkin 600 miljoonaa vuotta kotiplaneetallaan. 

Suvi Auvinen on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, jonka karhukaisista kertova tietokirja Maailman viimeinen eläin ilmestyi tammikuussa 2026.