Suomen pitkäikäisin eläin ajautui uhanalaiseksi vauhdilla – tämä kesä tuo toivoa lajin elpymiselle

Raakku eli jokihelmisimpukka on Suomen pitkäikäisin eläin. Vanhimmat elossa olevat yksilöt ovat saattaneet nököttää jokiemme sorapohjilla ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Laji on vanha myös luonnonhistorian mittakaavassa: se oli olemassa jo yli sata miljoonaa vuotta sitten, kun maapalloa kansoittivat dinosaurukset.

Siihen nähden, miten elinvoimaisena raakku on selvinnyt eri aikakausien läpi, tuntuu silmänräpäykseltä, miten nopeasti ihminen on toiminnallaan saattanut lajin uhanalaiseksi.

Suomessa raakku eli runsaslukuisena sadoissa joissamme vielä 1900-luvun alussa. Lajista oltiin tuohon aikaan huomattavasti kiinnostuneempia kuin nykyään, ja siihen oli taloudellinen syy: jokihelmisimpukka nimensä mukaisesti tuottaa helmiä, joita tuohon aikaan pidettiin suuressa arvossa.

Vaikka oli helmien arvo ja erityisyys ymmärretty jo vuosisatoja aiemmin, kertoo WWF:n suojeluasiantuntija Olli Sivonen.

”1400–1500-luvuilta lähtien kaikki Suomessa pyydetyt helmet piti toimittaa Ruotsin kuninkaalle. Vielä vuonna 1681 helmenkalastus oli koko Suomessa Kaarle XI:n asetuksella kuningashuoneen yksinoikeus”, Sivonen kertoo.

Helmi muodostuu simpukan sisään, kun sinne pääsee hiekanjyvä. Simpukka alkaa erittää jyväsen päälle helmiäistä, joka on samaa ainetta kuin simpukan kuori.

Helmenkalastajat olivat kiinnostuneita kaikkein arvokkaimmista, valkeista ja täydellisen pyöreistä helmistä. Niitä löytyi keskimäärin joka tuhannesta simpukasta, kun arvottomampia muotoja saattoi löytyä joka sadannesta. Löytääkseen helmen kalastajan piti avata – eli käytännössä tappaa – simpukka. Joenpohjat tyhjenivät raakusta kiihtyvällä tahdilla, kun sukelluslaitteet kehittyivät ja helmestys muuttui massapyynniksi.

Raakkua uhkaavaan sukupuuttoon havahduttiin vihdoin 1955, jolloin laji rauhoitettiin Suomessa. Raakkukanta ei kuitenkaan elpynyt, sillä helmestys ei ollutkaan sen ainoa uhka.

”Olisi pitänyt ymmärtää suojella myös sen elinympäristöt”, Sivonen sanoo.

Kalakato ja liettyminen uhkina

Yksi syy raakun elinympäristön hävitykseen on jokien patoaminen. Vesivoiman käyttöön padotut joet vaikeuttivat tai estivät kokonaan lohikalojen nousun jokiin, mikä tarkoitti raakun väli-isäntien katoamista. Raakku nimittäin elää lohen tai taimenen kiduksissa toukkavaiheessa ennen putoamistaan joen pohjaan.

”Myös jokien perkaukset ovat vaikuttaneet isäntäkalojen katoamiseen”, Sivonen lisää.

Toinen suuri syy raakun elinympäristöjen tuhoon on maankäyttö. Maa- ja metsätalousmailta jokiin huuhtoutuu ravinteita ja maa-ainesta, mikä tukkii jokien sorapohjat ja vaikeuttaa raakun hengittämistä.

”Pohja liettyy ja menee ikään kuin kiinni. Tämä tappaa varsinkin nuoria raakkuja, jotka hautautuvat pohjaan ensimmäisiksi elinvuosikseen. Poikasilla voi olla myös hapenpuutetta, kun laadukas vesi ei pääse virtaamaan pohjaan saakka”, Sivonen kertoo.

Myös tiedonpuute on raakulle uhka.

”Raakun esiintymispaikoista on tällä hetkellä aika tarkkojakin tietoja, mutta suuri osa ei ole julkisia. Siksi esimerkiksi metsäkoneet voivat aiheuttaa tuhoja, jos niillä tietämättään ylitetään uoma juuri raakkujen kohdalta. Kaikkea tietoa ei pidä julkistaa, mutta informaation tulisi olla sellaisten tahojen käytettävissä, joiden toimet saattavat vaikuttaa raakkuihin.”

Nykyisin raakkupopulaatiot ovat Suomessa suurimmillaan Lapin joissa, joista voi parhaimmillaan löytyä jopa 100 000 yksilön raakkukantoja. Eteläisessä Suomessa raakkujokia on vain muutama ja kannat pieniä. Yhteensä raakkujokia tunnetaan reilut 120.

Vaikka populaatio olisikin suuri, se ei tarkoita, että se olisi elinvoimainen. Jos nuoria yksilöitä ei ole, tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta.

Raakku pääsi lemmenlomalle

Siellä, missä raakku voi hyvin, voi luonto muutoinkin hyvin. Vesi on hapekasta, olosuhteet ovat suotuisat lohikaloille ja vesistön ääreltä löytyy runsaasti esimerkiksi perhosia ja päivänkorentoja.

Heikkokuntoisissa joissa raakut sen sijaan stressaantuvat eivätkä lisäänny. Näin havaittiin käyneen Mustionjoella Uudellamaalla ja Ähtävänjoella Pohjanmaalla neljä vuotta sitten. Havainto sai Jyväskylän yliopiston tutkijat ryhtymään toimeen. He perustivat pikavauhtia Konneveden tutkimusasemalle ”raakkukylpylän”, jonne simpukoita vietiin toipumaan ja toivottavasti myös lemmenlomalle. WWF on ollut mukana rahoittamassa kylpylän toimintaa.

Meni kaksi vuotta, kunnes stressaantuneet simpukat alkoivat tuottaa toukkia, kertoo professori Jouni Taskinen Jyväskylän yliopistosta.

”Ensimmäinen läpimurto oli, että vanhat raakut kuntoutuivat lisääntymiskykyisiksi”, hän sanoo.

Toukkien ilmestyttyä kylpylään hankittiin pikaisesti lohikaloja, jotta elinkierron loisvaihe kalan kiduksissa onnistuisi. Kasvu jatkui talven ajan, ja viime kesänä pikkuruiset simpukat tiputtautuivat kiduksilta altaaseen.

”Poikasia tuli viitisentuhatta. Niistä puolet vietiin Norjaan ja puolet jäivät Konnevedelle kehittymään. Ne ovat olleet tähän saakka muovibokseissa, mutta vähitellen ne siirretään uoma-altaisiin.”

Olosuhteet ovat olleet raakuille varsin mukavat eikä suurempia takaiskuja ole tullut. Paitsi viime keväänä. Tutkijat kokeilivat kuntoutettavien raakkujen altaissa marmorisoraa, joka osoittautui vääränlaiseksi.

”Laitoimme soraa veteen ja raakkuja alkoikin kuolla. Ilmeni, että kyseisessä sorassa olikin liikaa magnesiumia. Otimme soran äkkiä pois, mutta kyllä poikastuotanto jäi tämän vuoksi viime kesänä heikommaksi”, Taskinen kertoo.

Takaisin luontoon

Neljän vuoden elvytyksen jälkeen raakkuja on tarkoitus palauttaa Mustion- ja Ähtävänjokiin ensi kertaa tänä kesänä. Palautusta on edeltänyt elinympäristöjen kohentaminen ja etenkin vaellusesteiden poisto lohikalojen nousun tieltä. Mustionjoessa on esimerkiksi rakennettu kaksi vesivoimapatoa ohittavat kalaportaat, ja kalojen odotetaan nyt nousevan jokeen ensimmäistä kertaa 60 vuoteen. Joenpohja tosin liettyy edelleen, ja se saattaa aiheuttaa ongelmia.

Raakut palautetaan luontoon vaiheittain. Taskisen mukaan osa poikasista pääsee jokeen soralaatikoissa, jolloin simpukoita voidaan tarvittaessa puhdistaa lietteestä. Osa lasketaan pleksilevyissä, joiden välissä on noin sentin levyinen kammio ja verkot molemmissa päissä. Näin voidaan turvallisesti tarkkailla, miten raakut reagoivat jokiveteen ja miten ne kasvavat.

”Jos jotain hälyttävää tapahtuu, poikaset voidaan pikavauhtia nostaa pois.”

Seuraavana kesänä on Norjasta tulevien raakkujen vuoro. Niiden selviytymistä testataan suoraan pohjassa.

Taskinen uskoo, että palautettavat raakut selviytyvät.

”Suhtaudun luottavaisesti.”

Raakkujen lisääntymistä täytyy vielä vartoa. Konneveden poikaset ovat sukukypsiä vasta vajaan kahdenkymmenen vuoden päästä.

”Raakku kiteyttää työmme tavoitteita”

WWF on tukenut raakun suojelua vuosikymmeniä. Vuonna 1978 WWF perusti raakun pelastamiseksi simpukkatyöryhmän Luonnontieteellisen keskusmuseon kanssa. Työryhmää on johtanut legendaarinen Ilmari Valovirta.

”Valovirta on sukeltanut tuhansia kilometrejä etsimässä raakun sijainteja, etteivät ruoppaukset ja muu maankäyttö vaarantaisi populaatioita”, kertoo WWF:n johtava sisävesiasiantuntija Elina Erkkilä.

WWF jatkaa tutkimuksen tukemista esimerkiksi Konneveden raakkukylpylää rahoittamalla. WWF auttaa raakkua myös purkamalla patoja, kunnostamalla jokia ja puroja sekä parantamalla veden laatua esimerkiksi rakentamalla kosteikoita.

”Olemme tehneet mittavaa työtä raakun auttamiseksi esimerkiksi Karjaanjoen vesistöön kuuluvalla Vihtijoella. Olimme rahoittamassa luonnonmukaisen kalatien rakentamista ohi Olkkalankosken padon, joka esti 200 vuotta lohikalojen eli raakun väli-isäntien vapaan kulun. Padon yläpuolisia, raakun elinympäristöksi sopivia alueita olemme kunnostaneet osana K-Kalapolut-talkoita”, Erkkilä sanoo.

”Käytännössä kaikki jokien ja purojen suojelemiseksi tekemämme työ auttaa myös raakkua. Voikin sanoa, että raakku kiteyttää työmme tavoitteita.”