Ronja Salmen kolumni: Olin aina halunnut lapsen, kunnes ilmastoahdistuin
Parikymppisenä Ronja Salmi alkoi kyseenalaistaa toivettaan lapsesta, mutta mitä hän ajattelee asiasta nyt?
Olin lapsi, kun ajattelin ensi kerran haluavani lapsen. Vahdin pienempiä serkkujani ja katsoin, kuinka kaksi pientä pojanselkää kulki edelläni lähimetsikön halki. Haluan tuollaisen oman, mietin. Viihdyin heidän seurassaan, ja monen muunkin lapsen. Pienempien lasten kanssa asiat olivat mukavan yksinkertaisia. Kun heillä oli kivaa, oli minullakin kivaa. Ajauduin jo varhaisteininä helposti murehtimaan kaikenlaista, tai tunsin levottomuutta tulevasta. Lasten kanssa nuo asiat väistyivät ja osasin olla läsnä.
Ehdin parikymppiseksi, ennen kuin ymmärsin kyseenalaistaa toivetta lapsesta. Ilmastoahdistus oli vallannut tilaa tunnerekisterissäni ja koin suurta toivottomuutta. Näin valveilla painajaisia tukehtuvista läheisistäni, täystuhoon ajautuvasta yhteiskunnasta ja huvenneista luonnonvaroista.
Moni vapaaehtoisesti lapseton mainitsee lapsen aiheuttaman ympäristökuorman ja perustelee valintaansa tästä näkökulmasta. Omaa pohdintaani varjosti pelko, tuolloin ehkäpä jopa varmuus siitä, että tulevaisuus oli ilmastonmuutoksen takia niin kammottava, ettei tänne kannattanut tuoda yhtäkään ylimääräistä ihmistä sitä kärsimään.
Pohdin näitä kysymyksiä myös paljon ääneen. Usein päädyin puhumaan aiheesta itseäni vanhempien ja lapset jo saaneiden ihmisten kanssa. Yritin parhaani mukaan pohjustaa, etten ajatuksillani halunnut kritisoida kenenkään valintoja, mutta vakuutteluistani huolimatta ihmiset provosoituivat. Ajatuksiani pidettiin järjettöminä, naiiveina ja hassua kyllä, lapsellisina. Monen argumentaation taustalla jylläsi ajatus, että lapsen saaminen olisi jossain määrin neutraali valinta, ja vapaaehtoinen lapsettomuus aktiivinen, riskillisempi valinta.
”En minäkään nuorena lapsia halunnut, mutta niin se mieli vain muuttui”, oli ehkä yleisin kommentti, jonka kohtasin. Koetin parhaani mukaan avata, että minähän nimenomaan olen aina halunnut lapsia, todella halunnut! Tässä nyt vain on tullut pari muuttujaa.
Onneksi sain myös ymmärrystä osakseni. Eräs minua vanhempi nainen, kahden lapsen äiti, ymmärsi huoleni ja esitti erityisen kommentin: jos saa kerran seisoa Ruisrockin rantalavalla ja katsoa kun ruotsinlaivat lipuvat läpi helteisen maiseman, niin eikö silloin ole kannattanut elää?
Häkellyin. Olin ehkä lähestynyt omaa ongelmaani väärästä kulmasta. Pelkäsin ilmastonmuutosta, mutta epävarmuuteni vanhemmuuteen liittyen ei rajoittunut lopulta vain siihen. Vanhemmuudessa ilmastonmuutos on lopulta vain yksi asia, jota lapsen takia joutuu pelkäämään. En halua vähätellä ilmastonmuutosta ja sen vaikutusta jokaisen arkeen, mutta kuvittelisin että vanhemman jokapäiväisyydessä läsnä ovat myös muut kysymykset. Pysyykö lapsi terveenä? Saako ystäviä? Osaako hän kertoa, miltä tuntuu? Tunteeko olonsa turvalliseksi, sillä tavalla että kuuluu jonnekin? Osa vanhemmuutta on elää näiden uhkakuvien kanssa. Elää niistä huolimatta.
Ehkä vasta lapsi itsessään nostaisi minussa pintaan kaipaamani vastaukset. Ehkä lapsen kautta uskaltaisin ajatella, että asiat järjestyvät, niiden on pakko, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Ehkä lapsen takia asioihin tulisi uudenlaista pontta, enkä vajoaisi toivottomuuteen. Siinä suhteessa lapsi todella voisi olla uusi elämä, vanhemmallekin. Ja olisihan se hienoa. Antaa jollekin toiselle kaikki tämä. Mahdollisuus kokea minkälaista tämä on. Ruotsinlaivoja, kesähelteitä ja niitä vaikeitakin asioita.
Ronja Salmi on toimittaja ja yrittäjä, joka vuorottelee WWF-lehden kolumnistina Jani Kaaron kanssa.