Tervetuloa takaisin
Naali katosi Suomesta 1990-luvulla. Nyt sen paluuta odotetaan kiihkeästi.
Metsähallituksen puistomestarina työskentelevä Petteri Polojärvi pysäytti moottorikelkkansa keskelle tunturin valkoista lakeutta. Oli huhtikuinen aamupäivä, puolipilvinen keli, ja GPS-paikantimen koordinaattien mukaan muutaman sadan metrin päässä, paksun lumipenkan alla, sijaitsi naalin aikoinaan kaivama pesäluolasto. Polojärvi, joka oli ajanut tunturiin etsimään merkkejä naalista, nosti kiikarit silmilleen ja varautui pettymykseen – tokkopa siellä taaskaan mitään näkyisi.
Joskus sitä ilahtuu ollessaan väärässä.
”Tumma naali napotti pesän vieressä parin sekunnin ajan ja sujahti sitten koloon”, Polojärvi kertaa keväisiä tapahtumia.
”Oli se säväyttävä kokemus.”
Polojärven innostuksen ymmärtää. Edellisen kerran naalin pesintä on varmistettu Suomessa vuonna 1996. Siitä asti, siis kahdenkymmenen vuoden ajan, Metsähallituksen työntekijät ovat kiertäneet Pohjois-Lapin karuja erämaita ja toivoneet löytävänsä viitteitä pesinnästä. Polojärven havainto oli tällainen kauan kaivattu merkki.
Ilmaan jäi kuitenkin tärkeä kysymys: oliko pesään sujahtaneella yksilöllä kumppani? Pesälle päätettiin viedä riistakamera hankkimaan vastauksia.
Kului päivä, toinen, ja kun kamera käytiin tarkistamassa, muistikortilla muhi iloinen yllätys: kuviin oli tallentunut myös valkoinen yksilö.
Toivo virisi. Voisiko Suomen uhanalaisin nisäkäs saada jälleen poikasia maassamme?
Naalin ahdingon monet syyt
Eletään elokuun alkupuolta, ja Polojärvi istuu maastoauton ratissa. Olemme matkalla Suomi-neidon päälaelle alueelle, jossa keväiset havainnot tehtiin. Pohjois-Lapin maisemat vilisevät ikkunasta, ja pian tienviittojen kieli vaihtuu suomesta saameksi. Matkaa on kuitenkin vielä paljon taitettavana niin kuin Lapissa tapaa olla, joten Polojärvellä on hyvin aikaa kertoa naalin nykytilanteesta.
Naalia eli napakettua tavataan arktisilla seuduilla kautta pohjoisen pallonpuoliskon. Vaikka koko maailman mittakaavassa naalit eivät ole häviämässä, Pohjoismaista laji on ollut vaarassa kadota. Suomessa naali on enää satunnainen vieras pohjoisimpien kuntien, Utsjoen, Inarin ja Enontekiön, tunturialueilla.
Näin ei ole ollut aina. 1800-luvulla naali oli Suomessakin kohtalaisen runsaslukuinen, mutta turkistenhimo oli koitua sen kohtaloksi. Naali rauhoitettiin metsästykseltä vuonna 1940, minkä jälkeen kanta lähti hienoiseen kasvuun. 1980-luvulla naalien määrä kuitenkin romahti.
Naalin nykyiseen ahdinkoon on monia syitä: Ilmastonmuutoksen myötä pohjoiseen levittäytynyt kettu on valloittanut naalin pesimäalueita, ja naalin pääravinnon, myyrien ja sopulien, huippuvuodet ovat olleet viimeaikoina harvinaisia. Myös suurpetojen laillinen ja laiton metsästys poronhoitoalueella on ongelma, sillä naali käyttäisi niiden kaatamat haaskat mielellään hyväkseen. Lisäksi susi voisi pitää kettukantaa aisoissa.
Ruotsin ja Norjan puolella naalikanta on kuitenkin hieman kasvanut viime vuosina, ja yksilöitä voi vaeltaa ravinnon perässä Suomeen. Niin saattoi tehdä myös riistakameran ikuistama pariskunta.
Kohtalokas suojaväri
Riistakameralle tallentui päivittäin jopa satoja kuvia naaleista yhdessä. Valkoinen ja tumma yksilö kirmailivat pesällä, leikkivät ja telmivät. Kaikesta saattoi päätellä historiallisen pesinnän olevan lähellä.
Sitten tapahtui jotain. Viimeinen havainto valkoisesta yksilöstä saatiin toukokuun 19. päivä. Pettymyksen voi edelleen aistia Polojärven muutoin hillitystä olemuksesta.
”Toivoin todella, että nyt tehtäisiin historiaa. Valitettavasti sitä joutui pettymään.”
”Valkoinen on niin huono suojaväri kesällä. Maakotkaa veikkailisin syylliseksi, mutta kyllä siinä kettujakin kävi joka päivä pesällä”, Polojärvi sanoo.
Kamera jätettiin pitkäksi aikaa paikalleen siinä toivossa, että pariskunta tekisi paluun.
”Heinäkuun alkupuolella tumma yksilö kuvautti itsensä pesällä yksin. Eläimiähän ei tulisi inhimillistää, mutta oli se surkean näköinen kuvissa. Ikään kuin se olisi yksin pällistellyt, että mihin kumppani on lähtenyt.”
Takaiskusta huolimatta toivoa ei ole kokonaan menetetty. Naalilla on tapana suosia pesinnässään esi-isiensä kaivamia vanhoja luolastoja. Niitä on löydetty Suomesta satoja, eikä kaikkia ole ehditty tänä vuonna tarkistaa. Niinpä Polojärvi pysäyttää auton soratien varteen ja ajaa mönkijän ulos peräkärrystä. Matkamme jatkuu keskelle ei mitään – ties vaikka sieltä löytyisi toinenkin pesä, jolla olisi ollut vipinää.
Pesä kuin hobittikylä
Tunturimittarien ja porojen natustamat lehdettömät koivut reunustavat vaikeakulkuista mönkijäuraa. Pian maasto muuttuu, ja puut antavat tilaa paljakan avaruudelle.
Ensimmäinen tarkistettava pesä siintää kotvan kuluttua horisontissa, ja kun Polojärvi sammuttaa mönkijän moottorin, hiljaisuus on huumaava.
Jos ympäristö on muutoin karua, on vanha naalinpesä kuin Tolkienin hobittikylä: vehreä, kumpuileva, kutsuva. Vuosisatojen ajan naalit ovat virtsanneet, ulostaneet ja jättäneet saaliin rippeitä pesäkummulle. Tämän luonnollisen lannoituksen seurauksena pesä kasvaa heinää. Iso, jopa parin aarin kokoinen vihreä kenttä on helppo huomata tunturissa, vaikka pesä olisi ollut asumattomana vuosikymmeniä.
Polojärvi nostaa kiikarit silmilleen. Liikettä ei näy, joten ajamme pesän kupeeseen. Polojärvi kävelee kololta toiselle ja etsii merkkejä pesinnästä.
”Valkoinen karva. Ja toinen. Tässä on käynyt naali kaivelemassa”, Polojärvi sanoo.
Nopeasti kuitenkin paljastuu, että karvat kuuluvat satunnaiselle vierailijalle eikä pesässä ole asuttu.
Jatkamme matkaa. Toinen pesä, kolmas, neljäs, viideskin, mutta asutuksesta ei näy merkkejä.
Viimeinen oljenkortemme on riistakamera, jonka paikkaa vaihdettiin heinäkuussa sen jälkeen, kun tumma yksilö oli käynyt piipahtamassa kuvissa yksin.
Saavumme harjun rinteessä olevalle pienelle pesälle tyhjentämään muistikorttia, ja toivomme napakymppiä – tai siis napakettua.
”Täällä on 221 kuvaa”, Polojärvi ilmoittaa.
”Kettu, kettu, kettu, poro, poro. Voi voi.”
Onnelliseen loppuun uskotaan
Vaikka joudumme palaamaan tunturista tyhjin käsin, Polojärvi uskoo naalin paluuseen.
”Pitkään tuntui, että työmme on vain naalin esiintymisen historian tutkimusta. Siksi oli niin jännittävää, että pesällä oli vipinää tänä vuonna. Edes tällaista läheltä piti -tilannetta ei ole ollut pariinkymmeneen vuoteen”, hän sanoo.
”Naali voi pesiä lähitulevaisuudessa Suomessa, mutta se vaatisi sopuli- ja myyrähuippua, joita on viime vuosina taas ollut pitkän tauon jälkeen. Lisäksi kettuja täytyy pyytää tunturista aktiivisesti.”
Myös WWF kantaa kortensa kekoon naalin suojelemiseksi. Suunnitelmissa on, että WWF alkaa kouluttaa Metsähallituksen avuksi vapaaehtoisia koluamaan mahdollisia pesäpaikkoja, sillä kaikkia pesiä ei muuten ehditä tarkistaa. Lisäksi WWF on rahoittanut Pohjois-Lappiin vietyjä ruokinta-automaatteja ja riistakameroita pesäpaikkojen seurantaan.
Varovaiseen optimismiin on pitkästä aikaa aihetta. Vielä joku päivä riistakameroiden kuvat paljastavat tarinan, jolla on onnellinen loppu.
Teksti Joonas Fritze. Kuvat Joonas Fritze, Metsähallitus