Jenni Räinän kolumni: Vanhojen metsien mukana katoaa historiaa
Muutama vuosi sitten koin synnyinpitäjässäni Perämeren rannikolla hämmentävän hetken. Seisoin soiden keskellä kohoavalla metsäisellä nyppylällä, jonka lakea peitti rakkakivikko. Sen laitamilla erottui halkaisijaltaan parin metrin kokoisia kivistä ladottuja kehiä, joiden syvyys oli reilu metri.
Kivet oli aseteltu paikalleen, kuten ihmiskäsi ne asettelee. Ja ne oli aseteltu tänne miltei viisi tuhatta vuotta aiemmin.
Olimme kävelleet muinaismuiston luo läpi tasamittaisten, hentojen männiköiden ja ojitettujen soiden. Nyt kivikehien luota katsoin maisemaa uudella tavalla. Edessäni levittäytyi aapasuo, jonka paikalla oli aiemmin lainehtinut meri. Nämä kivet on
kasattu silloisen rannan tuntumaan tuhansia vuosia sitten. Tajusin ensimmäisen kerran syvästi, että täällä oli asuttu pitkään. Samalla ajatus tuntui vieraalta, enkä ymmärtänyt, miksi.
Yhdysvaltalainen esseisti Rebecca Solnit on kirjoittanut hetkistä, jolloin jokin vuosia sivuutettu näköala tai arkkitehtoninen yksityiskohta paljastaa, kuinka koti on jotain muuta kuin on kuvitellut. Luulemme tuntevamme tutut paikat, mutta tunnemme niistä vain siivuja. Joskus jostakin odottamattomasta ajatuksesta rakentuu silta, joka sallii matkata tutussa maastossa ennenkokemattomalla tavalla.
Kivirakennelmat olivat minulle se silta.
Vaikka olin aina rakastanut historiaa, olin kasvanut tuntemaan kotiseutuni jotenkin historiattomana, yksiulotteisena ja syrjäisenä. Ajatusten vieminen lähihistoriasta etäämmälle tuntui vaikealta.
Kivien luona oivalsin, kuinka ajan kerrostumien hahmottaminen oli minulle vaikeaa pitäjässä, jonka metsät olivat taimikoita ja nuoria kasvatusmetsiä.
Olin aiemmin ymmärtänyt, ettei monikaan suomalainen tunnistanut, millaisia ovat suomalaiset luonnontilaiset metsät. Nyt oivalsin, kuinka vanhojen metsien puute vaikuttaa myös ymmärrykseemme historiasta, maiseman syvyydestä.
Eteläisen Euroopan kivilinnojen raunioilla aika tulee iholle. Niin se tulee ikimetsissäkin. Mutta kotikylääni Pohjois-
Pohjanmaalla ympäröivät nuorehkot talousmetsät kuin miltei joka kolkalla Suomessa. 2000–2020-lukujen välillä Suomessa hakattiin 529 000 hehtaaria yli 120-vuotiaita metsiä. Hehtaarimäärä vastaa yli kahta Urho Kekkosen kansallispuistoa.
Puuston keski-ikä on suurimmassa osassa Etelä-Suomen metsiä alle 50 vuotta ja 50–100 vuotta Pohjois-Suomessa.
Petteri Orpon hallitus on säätänyt vanhoille metsille niin tiukat kriteerit, että harvojen, vanhojen metsien suojelu on yhä vaikeampaa. Onkin vaarana, että ikimetsiä jää lähinnä kansallispuistoihin, suojelualueille ja pieniksi virkistysmetsiksi kaupunkien ympärille.
Luonnon monimuotoisuus ei ole ainoa, joka kärsii siitä, että ympärillämme kasvaa yksipuolisia ja nuoria metsiä. Myös me kärsimme. Vanhojen metsien mukana katoaa iso osa kulttuurihistoriaamme, ymmärrystämme kotiseudusta ja sen luonnosta.
Kokemus kotiseutumme historiattomuudesta tekee meistä lyhytnäköisiä. Emme koe emmekä näe arvoa seudulla, jota on käsitelty niin kovasti. Meidän on myös liki mahdotonta nähdä muutoksen taakse ja ymmärtää, millaisia monimuotoiset metsät ovat ja millaisten metsien keskellä kulttuurimme on muodostunut.
Ensimmäisten kiviröykkiöiden jälkeen olen vieraillut kymmenillä muilla muinaisjäänteillä. Siellä aurattujen metsien, avohakkuiden ja tummien virtojen keskellä koen aina saman, kohottuneen tunteen kuin ensimmäisellä kerralla – kuin jokin mennyt kurkottaisi kohti.
Silloin tällöin olen onnekas ja löydän myös siivun vanhaa metsää, ikimäntyjä, keloja ja jättimäisiä haapoja. Tartun niihin lujaa. Ne ovat jälkiä siitä, mitä kohti meidän pitäisi mennä.
Jenni Räinä on oululainen kirjailija, jolta ilmestyi keväällä vesien tilaa ja luonnon katoamista käsittelevä tietokirja Veden ajat. Elokuussa Räinältä ilmestyi isostavihasta ja menneestä luonnosta kertova romaani Vaino.