Kosteikkojen luonto on poikkeuksellisen rikasta
Vesilintukannat ovat romahtaneet, Itämeri kukkii sinileväpuuroa ja hiiltä karkaa ilmaan kestämätöntä vauhtia. Ongelmiin on yksi yhteinen ratkaisu: kosteikot.
Tiesitkö, että...
Voit myös kuunnella jutun. Klikkaa tästä.
Aamuöiseen usvaan peittyneen inkoolaisen kosteikon äänimaisema on korvia huumaava. Heinäsirkat sirittävät, ja sirityksen läpi kuuluu laulurastaiden ja kehrääjien viserrys. Kuoroon yhtyy ahkerana laulajana tunnettu ruokokerttunen, joka tarkkailee maisemaa pienen koivun latvasta. Kosteikon matalassa vedessä viklot ja töyhtöhyypät kahlaavat pitkillä jaloillaan ravintoa etsien. Lehdillä värikkäät sudenkorennot ja kuoriaiset virittelevät siipiään aamun kohmeessa.
Kosteikot kuhisevat elämää. Niiden luonto onkin maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen rikasta: jopa 40 prosenttia maapallon kaikista kasvi- ja eläinlajeista on riippuvaisia erilaisista kosteikoista.
Valitettavasti ne ovat myös yksi uhanalaisimmista ekosysteemeistä maailmassa, ja kosteikoita on hävinnyt maankäytön muutosten vuoksi myös Suomessa. Kosteikkojen säilyminen on turvattava, sillä niistä riippuvaisista lajeista jopa neljännestä uhkaa tulevaisuudessa sukupuutto.
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen)
Linnustokartoittaja Peetri Joki WWF:n rakennuttamalla kosteikolla Inkoossa.
Erittäin uhanalainen mustakurkku-uikku on yksi linnustokartoituksissa havaituista lajeista.
Rohkaisevia tuloksia Länsi-Uudeltamaalta
Kosteikoilla pesii paljon vesilintuja, ja näiden kantoja on seurattu Suomessa jo vajaat puoli vuosisataa. Luonnonvarakeskuksen raportin mukaan kannat ovat tänä aikana taantuneet silmiinpistävästi. Taantumisen taustalla on muun muassa vesistöjen rehevöityminen ja veden värin tummuminen ojitusten seurauksena.
Kosteikkojen ennallistaminen on yksi suojelukeino, jotta tilanne ei enää pahenisi.
WWF on rakentanut kosteikoita viime vuosien varrella keskitetysti Länsi-Uudellemaalle mm. VALUTA- ja RANKKU-hankkeissa. Viime kevään ja kesän aikana näillä kosteikoilla tehtiin ensimmäistä kertaa linnustokartoituksia, ja tulokset olivat lupaavia: altailla tavattiin yhteensä 122 lintulajia, mikä tarkoittaa puolta kaikista Suomessa pesivistä lintulajeista.
”Olen nähnyt kosteikoillamme lintuja vaikka kuinka paljon, mutta nyt meillä on niiden esiintymisestä tutkittua tietoa. Olin hyvin tyytyväinen saadessani tulokset käsiini”, sanoo WWF:n suojeluasiantuntija Viivi Kaasonen, joka vetää VALUTA3-vesiensuojelunhanketta.
Hyviä tuloksia osattiin ennakoida. Linnut palaavat rakennetuille kosteikoille nopeastikin. Vesistöjen puhdistuminen kestää sen sijaan kauemmin.
”Paljon on tutkittu sitä, että kun luo sopivan elinympäristön, lajit kyllä löytävät sen. Kosteikot ovat pieniä keitaita, jotka keräävät laajalta alueelta aiemmin pirstoutuneesti levittäytyneitä lajeja”, sanoo WWF:n linnustokartoituksista vastannut Peetri Joki.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Keltainen kuhankeittäjä viihtyi myös Länsi-Uudenmaan kosteikolla.
Useita uhanalaisia lajeja
Linnustokartoituksen perusteella Länsi-Uudenmaan kosteikoilla pesii, uiskentelee ja ruokailee 36 Suomessa uhanalaiseksi luokiteltua lintulajia. Yksi näistä on useammalla kohteella tavattu, erittäin uhanalainen mustakurkku-uikku. Se on pieni uikkulintu, jolla on silmiinpistävä oranssinkirjava höyhenpeite, tulipunaiset silmät ja poikkeuksellisen villi soidintanssi.
Mustakurkku-uikkujen tiedetään eläneen Suomen lintuvesillä jo 1800-luvulla. Lajin kulta-aika sijoittui monen muun kosteikkolinnun tavoin luultavasti 1900-luvun alkupuolelle, jolloin järvien pinnat olivat matalammalla ja linnun oli helpompi löytää sopivia pesäpaikkoja suojaisilta ja alavilta rannoilta. Uikun uskotaan taantuneen 1960-luvulta alkaen pääasiassa vesien rehevöitymisen ja siitä seuraavan umpeenkasvun takia. Lintua on uhannut myös lisääntynyt ravintokilpailu särkikalojen kanssa sekä pohjaeläimistön köyhtyminen.
Muita erittäin uhanalaisia ja nyt kartoituksessa kosteikoilla tavattuja lajeja ovat Suomessa romahdusmaisesti vähentynyt, kellertävä kuhankeittäjä sekä nokikana. Jälkimmäistä lintuharrastajat kutsuvat keilapalloksi, sillä linnun kokomustasta pyöreästä olemuksesta loistaa esiin vain luunvalkea nokka ja otsakilpi.
Linnut eivät saavu kosteikoille ainoastaan hyönteisparvien perässä. Kosteikot ovat tärkeitä levähdyspaikkoja muuttomatkojen varrella, ja niihin valuvien ravinteiden rehevöittämä kasvillisuus tarjoaa linnuille suojaisia pesimäpaikkoja.
Kosteikot ovat reunavyöhykkeitä, joilla kaksi elinympäristöä kohtaavat. Ne eivät houkuttele apajilleen pelkästään vesilintuja, vaan myös metsän lajit viihtyvät siellä.
”WWF:n rakentamilta kohteilta löytyi kevään aikana esimerkiksi närhiä ja hömötiaisia sekä pyy”, Joki kertoo.
Talouden ehdoilla kuivatetut
Suomen maatalousmaisemaa on kuivatettu vesialueista pitkään ja vauhdilla sotien jälkeen. Ennen vanhaan perinnemaisemassa laidunsi karja, pellot olivat pieniä ja muun kasvillisuuden reunustamia tilkkuja. Koneellistumisen myötä maanviljelyssä siirryttiin traktoreiden käyttöön, jolloin viljelypinta-alaa pystyttiin kasvattamaan ja maatalous tehostui.
Suuremmat sadot mahdollisti myös fosfori, jonka käyttö lannoitteissa kasvoi räjähdysmäisesti yhdessä muiden kemiallisten lannoitteiden ja torjunta-aineiden kanssa. Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin tajuttiin, kuinka ratkaisevassa asemassa fosfori on sinileväkukintojen ruokkijana. Rehevöitymisestä runsastunut sinilevä on tänäkin päivänä suuri ongelma Itämerellä, ja sinilevää on myös joissa ja järvissä.
Kosteikkojen avulla sinilevän esiintymistä on mahdollista vähentää. Kosteikko ottaa vastaan esimerkiksi maatalousalueelta laskeutuvaa ravinteiden kyllästämää vettä ja pidättää sen niin, että ravinteet ja kiintoaineet ehtivät valua pohjaan. Lopulta vesi jatkaa eteenpäin kosteikon suodattamana, puhtaampana kohti jokia ja uomia. Toiminta-mekanisminsa ansiosta kosteikkoja kuulee kutsuttavan ”maapallon munuaisiksi”.
Rehevöitymisen vähentämisen lisäksi kosteikot ovat myös oiva ase taistelussa ilmastonmuutosta vastaan, sillä ne ovat hiilivarastoja. Erilaiset kosteikot peittävät maapallon maa-alasta vain kuutisen prosenttia, mutta silti niihin on varastoituneena 20 tai jopa 30 prosenttia kaikesta maapallon elollisen luonnon hiilestä. Kun kosteikkoja raivataan ja ne kuivuvat, suuret hiilivarastot siirtyvät ilmakehään.
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen)
Telkkäpoikue kuvattiin kosteikolla kartoitusten aikana.
Myös metsän lintulajit, kuten kuvan metsäkirvinen, viihtyvät kosteikoilla.
Tavin pesässä näkyi jopa kahdeksan munaa.
Maataloutta sovussa luonnon kanssa
Viivi Kaasonen kertoo, että keskipitkällä aikavälillä eli noin 10 vuodessa Inkoonjoen alue on mahdollista saada vesienhallinnan näkökulmasta valmiiksi.
”Se tarkoittaa, että joen valuma-alueen vedenvarastointi- ja vedenpuhdistuskykyä on ennallistettu siinä määrin, että se vastaa laajuudeltaan suurin piirtein aikaa ennen voimakkaita maankäytön aiheuttamia muutoksia.”
WWF:n vesiensuojelutyöstä Länsi-Uudellamaalla toivotaan valtakunnallista esimerkkiä. Tuloksia saadaan aikaan, jos työtä on mahdollista tehdä pitkäjänteisesti ja koordinoidusti.
”Kun nämä tulokset saadaan näkyviin, on aluetta helppo käyttää esimerkkinä ja sitä kautta inspiroida muitakin ryhtymään toimeen.”
Kaasonen tietää, että pienipiirteiseen maatalouteen siirtyminen ei ole kaikkialla realistista. Sen sijaan maatalousmaiseman muokkaaminen pienemmin toimin kohti luonnolle ja vesistöille ystävällisempää tilaa on hyvinkin mahdollista.
”Unelmieni maataloudessa uomat mutkittelevat peltojen välissä. Niiden varsilla kasvaa puita ja pensaita, jotka varjostavat vettä, tuovat sinne kariketta ja lisäävät luonnon monimuotoisuutta”, kertoo Kaasonen.
Pelloilla ja niiden reunamilla tapahtuvalla vesiensuojelutyöllä on jo ollut todellinen vaikutus Itämeren tilaan. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Itämereen päätyy vähemmän fosforia kuin sieltä poistuu.
”Tervehtyneestä Itämerestä puuttuvat sinilevälautat. Ravinteiden vähetessä vesi puhdistuu, jolloin rakkohaurun kaltaiset lajit pääsevät levittäytymään rantavesistä taas laajemmalle. Sitä kautta taas seuraavat, haurusta riippuvaiset eliölajit alkavat toipua. Koko ekosysteemi tervehtyy ja löytää uudelleen järkevän tasapainon”, Kaasonen sanoo.
Kosteikolla päivä alkaa kääntyä illaksi. Päivän mittaan altailla on piipahtanut juomassa valkohäntäkauriita ja hirviä, ja veden suojassa kalat ovat olleet kutupuuhissaan. Illan tullen kosteikon valtaavat lepakot, jotka nappaavat hyönteisiä ilmasta suoraan suuhunsa.
Kosteikot tuovat näkyväksi sen, että ekologisessa kriisissä on kyse sekä luontokadosta että ilmastonmuutoksesta. Näkyväksi tulee myös se, että molempia voidaan ratkaista samaan aikaan hyvin konkreettisin toimin.
-
Enemmän puhetta ekosysteemeistä
Biologi ja kirjailija Juha Kauppinen julkaisi viime keväänä odotetun kirjan nimeltä Kertomus Maasta: Ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon. Merkittävä siivu kirjasta on omistettu kosteikoille, maailman suurille hiilivarastoille.
”Kosteikot ovat niitä paikkoja, joihin suuri osa auringon energiasta tällä maapallolla virtaa. Osin sen takia ne ovat lajistollisesti niin rikkaita ja suuria hiilivarastoja. Luonnontilaiset kosteikot ovat tuottavia ja arvokkaita ekosysteemejä, ja juuri sen takia ne pitäisi malttaa jättää luonnolle eikä ottaa itselle”, Kauppinen sanoo.
Kosteikot ovat olleet ihmisille historiassa hyötymaata – jotain, mitä ottaa haltuun. Suurien jokien varsille on keskittynyt kokonaisia sivilisaatioita. Muinainen Egypti kukoisti Niilin hedelmällisillä rannoilla, ja mesopotamialaiset hyödynsivät Eufratin ja Tigrisin suistoja. Kulttuurien kehittyminen verotti kosteikoita, kun niitä raivattiin viljelymaiksi.
Nykyään kosteikot symboloivat Kauppiselle luontoa, jota on mukava suojella silloin, kun menee muutenkin hyvin.
”Mutta heti, kun resursseista on pulaa tai elinkeinohankkeille tarvitaan tilaa, kosteikkoihin ollaan valmiita kajoamaan.”
Hän nostaa esimerkiksi Viiankiaavan tapauksen. Sodankylässä sijaitseva suuri suoalue suojeltiin ensin 1980-luvulla kansallisena soidensuojelualueena ja uudestaan osana EU:n Natura 2000-verkostoa. 2000-luvun alussa yhdysvaltalainen kaivosyhtiö löysi alueelta yllättäen malmiesiintymän, minkä jälkeen se ryhtyi kaavailemaan suon alle nikkeli- ja kuparikaivosta.
”Jo 1970-luvulla maailman johtavat suotutkijat arvioivat, että Viiankiaapa on luontoarvoiltaan äärimmäisen arvokas. Nyt kaksinkertaisesti suojeltu suo on yhtäkkiä uhan alla. Mielestäni tämä kuvastaa hyvin kosteikkojen asemaa”, Kauppinen pohtii.
Kauppinen toivoisi, että ihmisten ymmärrys kosteikkojen kaltaisista, kokonaisista ekosysteemeistä kasvaisi.
“Ekologinen kriisi ei välttämättä hahmotu samalla tavoin yksittäisten lajien kautta kuin jos puhuttaisiin ekosysteemeistä ja ihmisen ja ekosysteemien suhteesta”, hän pohtii ja havainnollistaa:
“Energia tulee tälle planeetalle auringonvalon mukana. Kosteikot ovat solmukohtia, joissa sitä energiaa on huomattavan paljon ja joiden kokonaisuus on energian, veden ja hiilen liitto. Tämän kokonaisuuden oivaltaminen voi olla yksi askel eteenpäin.”
Kuuntele juttu
Pysy kartalla luonnonsuojelun kuulumisista - tilaa WWF Suomen uutiskirje
WWF:n uutiskirjeen avulla pysyt kartalla luonnonsuojelun tuoreimmista kuulumisista. Uutiskirje kolahtaa sähköpostiluukkuusi kerran kuukaudessa.