Ilari E. Sääksjärvi etsii en­nen­nä­ke­mät­tö­miä – nyt voit päästä nimeämään uutta lajia Amazoniasta

Ilari E. Sääksjärvi poimii mustasta pahvilaatikosta kuolleen loispistiäisen ja nostaa sen kookkaan mikroskoopin langettaman kirkkaan valon alle. Hän ei aseta pistiäistä laitteen näytepöydälle, vaan käsittelee neulaan kiinnitettyä hyönteistä objektiivin alla tottuneesti etusormen ja peukalon välissä.

”Tarkkuutta on helpompi säätää käsivaralla”, Sääksjärvi selittää ja suuntaa katseensa näytteeseen.

Loispistiäinen on kaukana kotoa. Se lensi joitakin vuosia sitten pyydykseen Perun koillisosassa. Sääksjärvi säilöi hyönteisen vahvaan alkoholiin, minkä jälkeen se kulki muiden tieteellisten näytteiden mukana pitkän matkan Turun yliopiston Natura-rakennuksessa sijaitsevaan työhuoneeseen.

Pistiäinen ei tehnyt postuumia matkaansa yksin. Työhuoneen hyllyillä on Sääksjärven perheenjäsenten kuvien sekä luonto- ja hyönteisaiheisen kirjallisuuden lisäksi Turun vankilassa valmistettuja kovakantisia pahvilaatikoita, jotka ovat täynnä vastaavanlaisia Amazonin sademetsästä kerättyjä hyönteisnäytteitä. Näistä lajeista monet – kuten Sääksjärven juuri nyt hyppysissään pitämä – ovat tieteelle ennestään tuntemattomia.

Sääksjärvi jatkaa pistiäisen tarkastelua. Hyönteisellä on mittaa muutama sentti ja se on väritykseltään tummanpuhuva. Sen tuntosarvet ovat pitkät, samoin munanasetin. Tottunut silmä näkee vielä valtavan paljon enemmän.

”Pienet hyönteiset ovat kuin kirjoja. Kun niitä lukee mikroskoopin avulla, tuntomerkit ovat kuin sivuja. Ne antavat koko ajan vihjeitä siitä, mitä lajit tekevät ja miten ne elävät. Tuntomerkeistä pystyy lukemaan lajien tarinaa, ja se on siistiä”, Sääksjärvi sanoo.

Hän kertoo, että suuresta osasta lajeista tiedetään tutkimusten jälkeenkin vain se, miltä ne näyttävät ja mistä ne on löydetty.

“Silti meillä on aina toiveena, että kun uusi laji kuvataan tieteelle, kyse ei olisi pelkästään morfologisesta eli eläinten tai kasvien muodon ja rakenteen kuvauksesta. Haluaisimme saada tietoa myös siitä, missä ja miten laji elää sekä mitä sille mahdollisesti on tulevaisuudessa tapahtumassa”, Sääksjärvi kuvailee. ”Pelkkä lajien löytäminen ei riitä, sillä niiden suojeleminen edellyttää ymmärrystä siitä, miten ne elävät ja toimivat.”

Toinen toimisto sademetsässä

Ilari E. Sääksjärven työ biodiversiteettitutkimuksen professorina ja Turun yliopiston biodiversiteettitieteiden laitoksen johtajana on hallinnollisten asioiden hoitamista, esitelmien ja luentojen pitämistä ja loputtomissa palavereissa istumista. Mutta aina kun mahdollista, se on myös aikaisia herätyksiä Amazoniassa, hyönteispyydysten virittämistä sademetsän siimeksessä ja kenttämatkoilta kerättyjen näytteiden tutkimista täällä pienessä ja kotoisan sotkuisessa työhuoneessa.

Sääksjärvi on helppo kuvitella tiheään sademetsään seikkailemaan. Mielikuvaa tukee tutkimusretkeilijän tuuhea parta, mutta ennen kaikkea ulosanti: miehen ääni on innostunut ja olemus poikamainen hänen puhuessaan maailman suurimmasta sademetsästä ja sen tutkimisesta.

Sääksjärven palon Amazonille sytyttivät vanhemmilta saadut kirjalahjat, joiden alkuperäisenä tavoitteena oli rauhoittaa villiä poikaa. Jukka Salon ja Mikko Pyhälän Finlandia-palkittu Amazonia sekä Anthony Smithin Mato Grosso, koskematon maa, joka kuvasi brittiläisen tutkimusryhmän työtä Brasilian sademetsissä suurten tiehankkeiden ja kiihtyvän luonnon köyhtymisen keskellä, tekivät perhosista ja linnuista kiinnostuneeseen poikaan lähtemättömän vaikutuksen. Viimeistään ensiretki sademetsään nuorena väitöskirjatutkijana sinetöi Sääksjärven urapolun.

Sääksjärven mukaan ensimmäistä kokemusta Amazonilla on mahdotonta toisintaa. Toisaalta taas paksuun, kuumaan ja kosteaan trooppiseen ilmaan, kompostoituvan kasvimateriaalin ja käyneiden hedelmien tuoksuun sekä joka puolelta kantautuvaan sirinään, särinään, vihellyksiin ja lauluun ei totu koskaan.

”Meillä Suomessa – ja minullakin silloin, kun lähdin ensimmäistä kertaa sademetsään – on helposti sellainen ajatus, että sademetsässä näkyy uskomaton monimuotoisuus. Kaikkialla on eläimiä, ja jo yhdeltä seisomalta näet valtavan määrän erilaisia hyönteisiä. Mutta eihän se niin toimi. Eläimet ovat piiloutumisen mestareita. Ne ovat ympärilläsi, mutta joudut tekemään töitä löytääksesi ne. Helpompi Suomessa on nähdä eläimiä kuin siellä”, Sääksjärvi sanoo.

Sääksjärvi on käynyt Amazoniassa kolmisenkymmentä kertaa. Hän tutkii loispistiäisiä, jotka munivat useimmiten isäntäeliönsä ruumiin sisään tai pinnalle. Esimerkiksi Sääksjärven löytämä ja naantalilaisten koululaisten nimeämä Amazonian peikkopistiäinen (Triclistus amazopeikkus) munii kasvissa elävään perhosentoukkaan, ja kehittyvä pistiäinen syö pikkuhiljaa uhrinsa. Näitä pistiäisiä Sääksjärvi pyytää tutkimusryhmineen varsin perinteisin menetelmin, sillä haavit ja hyönteisiä keräävät telttamaiset malaise-pyydykset ovat pitkälti samoja kuin vuosikymmeniä sitten.

Amazonia on yksi maapallon tärkeimmistä luonnon monimuotoisuuden keskittymistä. Hurjimpien arvioiden mukaan jopa 20 prosenttia koko maailman maaekosysteemien lajikirjosta saattaa elää Amazoniassa. Se tarkoittaa, että tunnemme vasta pienen pintaraapaisun alueen monimuotoisuudesta. Hyönteistutkijan näkökulmasta Amazonia on valtava heinäsuova, mutta neulojakin on miljoonia. Sääksjärvi on kuvannut parisataa tieteelle tuntematonta eläinlajia ja löytänyt satoja lisää.

”Eli ei tieteelle uusien eläinlajien löytäminen niin hirveän vaikeata ole. Se sopii tämmöiselle yksinkertaiselle miehelle.”

Sääksjärvi pitää tutkimusta tärkeänä luonnonsuojelulle, ja hän käyttää esimerkkinä tapausta Perusta. Vuosituhannen vaihteessa suomalaisten ja perulaisten tutkijoiden tuottama tieto Iquitosin kaupungin läheisyydessä sijaitsevan Allpahuayo-Mishanan alueen poikkeuksellisesta monimuotoisuudesta vakuutti maan johdon ja johti suojelualueen perustamiseen nopeasti. Tapaus osoittaa Sääksjärven mukaan konkreettisesti, miten tutkimustieto voi johtaa vaikuttaviin ja pitkäkestoisiin suojelutoimiin. Allpahuayo-Mishana tunnetaan maailman monimuotoisimpana sademetsänä.

”Totta kai me biodiversiteettitutkijat ajattelemme, että tutkimustietoa pitäisi käyttää ja tutkijoita kuulla enemmän. Valitettavasti koko ajan näkyy myös hälytysmerkkejä siitä, että olemme menossa suuntaan, jossa tieteellistä tietoa vähätellään. Tästä on merkkejä Yhdysvalloissa, osittain Euroopassa ja ehkä jopa Suomessa. Se on todella surullista ja pelottavaa.”

Sademetsän kohtalo huolettaa

Yliopisto on hiljainen keskellä kesää. Sääksjärvi tervehtii iloisesti ja tuttavallisesti harvoja käytävällä vastaantulevia kollegoitaan ja kertoo innoissaan myös heidän tutkimushankkeistaan. Seuraava oma kenttämatka on edessä lokakuussa.

Amazoniaan palaaminen jännittää Sääksjärveä aina. Ei käärmeiden tai nuolimyrkkysammakoiden takia, vaan ihmisen. Amazonian monimuotoisuus on köyhtymässä kovaa vauhtia, ja uusia infra- ja kaivoshankkeita saa pelätä jatkuvasti.

”Näytän esityksissäni usein kalvoparia, joista ensimmäinen kuvaa vuotta 1983, jolloin menin kouluun. Siihen asti Amazonian sademetsä oli suurelta osin säilynyt metsänä. Sen jälkeen olen käynyt koulun, opiskellut, tehnyt töitä ja kasvattanut perhettä. Ja näiden 40 vuoden aikana Amazonian metsäpeitteestä on hävinnyt noin 20 prosenttia. Jos olemme onnistuneet tekemään sen näin lyhyessä ajassa, olen todella huolissani siitä, että lähestymme Amazonian keikahduspistettä”, Sääksjärvi sanoo.

Keikahduspisteellä tarkoitetaan tilannetta, jossa ympäristön muutokset alkavat ruokkia itse itseään eikä kehitystä pystytä enää pysäyttämään. Amazonian kohdalla keskeistä on metsän oma vedenkierto. Koska valtaosa alueesta sijaitsee kaukana Atlantilta, mereltä kulkeutuvan kosteuden lisäksi sademetsä tuottaa itse ison osan tarvitsemastaan sateesta. Puut haihduttavat valtavia määriä vettä ilmakehään, ja kosteus kulkeutuu niin sanottuina taivasjokina eri puolille Amazoniaa. Kun sademetsää kaadetaan, haihdunta vähenee. Keikahduspisteessä metsää on hävinnyt niin paljon, ettei alue enää pysty tuottamaan riittävästi sadetta ylläpitääkseen sademetsää. Silloin voi käynnistyä itseään vahvistava prosessi, jossa monikerroksinen ja valtavan lajirikas sademetsä alkaa muuttua savannimaiseksi pensaikoksi. Samalla luonnon monimuotoisuus vähenee voimakkaasti ja alueen kyky varastoida hiiltä heikkenee.

”Esimerkiksi eteläisen Brasilian voimakkaasti hakatuilla alueilla paikallisia keikahduspisteitä on jo ylitetty. Suuri kysymys on, missä kulkee raja, jonka jälkeen koko Amazonian sademetsäjärjestelmä alkaa laajamittaisesti romahtaa, ja millä aikataululla se voisi tapahtua. Suomessakin pitäisi ymmärtää, että tällä on vaikutuksia myös meihin. Amazonia on valtava hiilivarasto, ja sen tulevaisuudella on maailmanlaajuisia seurauksia”, Sääksjärvi sanoo.  

Amazonin sademetsän tuhoutumisen taustalla on monimutkainen vyyhti toisiaan vahvistavia uhkia. Karjankasvatuksen, rehusoijanviljelyn ja muun maatalouden lisäksi metsää hävittävät infrahankkeet, kaivostoiminta, laittomat hakkuut ja huumeviljelmät, ja vesistöjä saastuttavat esimerkiksi kullankaivuun elohopea sekä kokaiinin tuotannossa käytettävät kemikaalit. Luontoa kuormittavat myös salametsästys, liikakalastus, suuret patohankkeet, öljy- ja kaasuteollisuus sekä jokiliikenteeseen liittyvät ympäristöriskit. Kaiken taustalla vaikuttaa myös ilmastonmuutos, joka lisää Amazonian ekosysteemien haavoittuvuutta.  

Kaikesta tästä huolimatta Sääksjärvi näkee alueella myös toivoa.  

”Tieteellisen tiedon avulla voidaan saada aikaan todella suuria päätöksiä Amazonian luonnon hyväksi. Lisäksi biodiversiteettipolitiikassa on viime vuosina alettu ymmärtää paremmin esimerkiksi alkuperäiskansojen tärkeä rooli luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Amazonian tulevaisuus ei ole valoisa, mutta tällaiset kehitysaskeleet tuovat tutkijalle toivoa siitä, että suojelutyö voi kantaa hedelmää.”