Lintulaudan harvinaiset jouluvieraat

Täytän ruokinta-automaatin kuorituilla auringonkukan siemenillä ja maapähkinöillä. Sidon muhkean kauralyhteen puun oksalle ja ripustan viereen rasvamakkaran. Maahan heitän muutaman omenan lohkottuna mustarastaille.

Sitten odotan ja toivon, että vieraani saapuisivat paikalle. Vastalahjaksi ruuasta saan itse elämää talviselle pihalle. Talitiaisten säksätystä ja mustarastaiden ujoja sirahduksia hitaasti valkenevana jouluaamuna.

Pian kuuluu pikkuvarpusten teräviä tirskahduksia. Vakioasiakkaat ovat heti paikalla! Samassa saapuvat myös tali- ja sinitiaiset, jotka ruuhkauttavat ruokintani ja nahistelevat parhaista paikoista.

Kuin lapsi odottaa joululahjoja, minä odotan pihaani harvinaisempia vieraita. Laudallani erityisvieraita olisivat esimerkiksi metsien lintulajit, kuten hömötiainen ja varpuspöllö. Toisinaan pihaani kuuluu myös metsissä asuvien töyhtötiaisten ääniä. Metsään ei ole linnuntietä pitkä matka, joten toivoa on.

Valitettavasti yhä useampi lintulaudan vieras on kuitenkin käymässä harvinaiseksi. Syy lintujen vähenemiseen on siinä, että niiden elinympäristöt ovat huolestuttavalla tavalla kutistuneet ja heikentyneet viime vuosina.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Luonnon tila heikkenee

Tuoreimmat tiedot elinympäristöjen ja monien lajien tilasta saatiin, kun Suomi syyskuussa raportoi EU:lle luonto- ja lintudirektiiveihin kuuluvien lajien ja luontotyyppien tilasta. Tulosten lukeminen ei tuntunut mukavalta. Luonnonvaraiset lajit ja elinympäristöt taantuvat, ja petollisella tavalla totumme siihen. Tilanteen tajuaa vasta, kun näkee jonkun vanhan tutun lajin pitkästä aikaa. Esimerkiksi juuri silloin, kun piharuokinnalle ilmaantuu hömötiainen tai kun pellonpientareella töröttävään koiranputkeen pyrähtää pensastasku. Ne ovat tuttuja lajeja, joiden joukot harvenevat.

Seurantatieto paljastaa asioiden laidan. Edelliseen, kuusi vuotta sitten tehtyyn arvioon verrattuna yhä useamman luontotyypin ja lajin suojelutaso on heikentynyt. Kolme neljäsosaa luontotyypeistä on huonontuneessa tilassa eli epäsuotuisalla suojelutasolla.

Metsien tilaa heikentää metsätalous, ja pellot, pientareet ja niityt ovat kärsineet maatalouden tehostumisesta. Karjatiloja on yhä vähemmän ja ne ovat yhä suurempia. Puroja ja jokia pitkin valuu järviin ja Itämereen metsätalouden ja maatalouden ravinteita ja humusta, joiden myötä mökkijärvemme ja kotimeremme ovat rehevöityneet. Lintudirektiiviin kuuluvista lintulajeista useampi vähenee kuin runsastuu. Tämä näkyy sekä metsissä että Itämerellä.

Tsi-tsi-tsää-tsää! Näin hömötiainen ilmoittaa saapumisestaan. Hömötiainen on aito metsälaji. Se pesii pehmeäksi lahonneeseen koivupökkelöön ja hakeutuu talvireviirille, mistä löytyy suuria, vanhoja kuusia, joiden kaarnankoloista ja oksanhangoista löytyy runsaasti talvehtivia ötököitä ravinnoksi. Aikaisemman kotini piharuokinnalla kävi muutamia hömötiaisia. Niille kuitenkin kävi kuten lukemattomille muille lajitovereilleen Suomessa. Naapuri harvensi ja siisti metsänsä: harmaalepät saivat väistyä kosteikon laidasta, ja puut vähenivät rajusti, jotta jäljelle jääneet kasvaisivat nopeammin. Metsän hämy katosi ja siitä tuli avoimempi, auringon korventama. Hömötiaiset eivät enää palanneet.

Suomessa elää yhä 410 000 hömötiaisparia. Se on runsas joukko, mutta hupenemisen tahtikin on ollut kova. Lyhyellä aikavälillä hömötinteistä on kadonnut 37 prosenttia, pidemmän ajan sisällä jopa yli puolet. Niiden asuttamista metsistä, joissa on riittävästi koivupökkelöitä ja kuusivanhuksia, on hävinnyt miltei kolmannes.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Hiljenevät pellonpientareet

Korkealta koivun latvasta kuuluu sirahtava tsrit! Ääni kuuluu keltasirkulle, joka sentään kuuluu yhä lintulautojen peruslajistoon, varsinkin, jos lähitienoilta löytyy peltoja.

Keltasirkkuja pesii maassamme 770 000 paria. Se on paljon, mutta niidenkin runsaus on laskussa. Viime vuosina keltasirkuista on vähentynyt neljännes, pidemmällä tarkastelulla miltei 40 prosenttia. Keltasirkku pesii pellonpientareilla, metsänreunoilla, hakkuuaukoilla ja monessa muussa puoliavoimessa ympäristössä. Vaikka hakkuuaukkoja riittää, pientareet ovat kutistuneet ja monet niityt kasvaneet umpeen. Keltasirkun kaihoisaa liverrystä kuuleekin entistä harvemmin.

Pikkuvarpusten lisäksi ruokinnalle ilmaantuu tuttu harmaatakki, joka ei taatusti väreillään koreile. Varpunen! Se lennähtää ruokinta-automaatille ja pyörittelee nokassaan kutistuvaa pähkinäpalaa, jota se pikkuhiljaa murentaa nieltäväksi.

Suomessa elää nykyisin noin 200 000 varpusparia. Se on yhä tavallinen lintu, vaikka pitkällä aikavälillä varpusten määrä on pudonnut jopa 88 prosenttia. Vähenemiseen ovat vaikuttaneet ainakin muutokset maatalousympäristöissä, kuten eläinten laidunnuksen ja karjatilojen väheneminen. Avoimia lantatunkioita ja sen seurauksena hyönteisiä on vähemmän.

Varpusten väheneminen kaupungeissa taas johtuu luultavasti muutoksista, jotka ihmisen näkökulmasta ovat pieniä. Tiilikatot ovat vaihtuneet peltikattoihin, minkä takia varpusilla on vähemmän sopivia pesimäpaikkoja. Myös kaupunkipuistot ovat siistimpiä ja autiompia kuin puistot ennen. Pedoilta suojaavat tiheät pensaat, kuten orapihlaja-aidat, ovat varpusille tärkeitä suojapaikkoja. Niitä on entistä vähemmän, eikä orapihlajakaan ole enää muodikas puutarhakasvi.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Ennallistaminen elvyttää

Lintujen ja luonnonympäristöjen heikentyvään tilanteeseen on kuitenkin olemassa lääke: elinympäristöjen suojelun lisääminen ja ennallistaminen, eli elinympäristöjen tilan palauttaminen lähemmäksi luonnollista tilaa. Varsinkin ennallistaminen on tärkeässä roolissa, sillä luonnon monimuotoisuuden elvyttäminen ei ole mahdollista ainoastaan suojelualueilla. Meidän täytyy oppia kasvattamaan puuta ja ruokaa niin, että myös muut lajit pärjäävät näissä ympäristöissä.

Metsän ennallistamisessa sinne palautetaan piirteitä, jotka muistuttavat luonnontilaa. Esimerkiksi hakkuiden yhteydessä metsään jätetään enemmän säästöpuita. Nämä puut saavat järeytyä, vanheta, kuolla ja lahota, vaikka muuten metsästä otettaisiinkin puuta. Lisäksi metsiä ennallistetaan monipuolistamalla puulajeja ja niiden ikäluokkia sekä huolehtimalla riittävän leveistä suojakaistoista vesistöjen ympärillä. Suojakaistat myös vähentävät metsien käsittelystä aiheutuneita ravinne- ja kiintoainepäästöjä järviin ja Itämereen saakka

Maatalousympäristöissä ennallistaminen tarkoittaa enemmän tilaa luonnonvaraisille lajeille, esimerkiksi leveämpiä piennaralueita, enemmän luonnonlaitumia ja kesantoja luonnonkukille, ötököille ja linnuille. Suojavyöhykkeet vesistöjen varsilla ovat tärkeitä maanviljelyssäkin.

Lopulta ennallistaminen on myös meidän ihmisten etu, sillä saamme luonnosta ruokaa, puhdasta vettä, puuta ja muita raaka-aineita. Näiden elintärkeiden resurssien lisäksi luonto tarjoaa meille niin paljon muutakin: elämyksiä, virkistäytymistä – ja vilpitöntä iloa lintulaudalle pyrähtävistä varpusista jouluaamuna.