Uhanalaisia metsälintuja, vilkkaita tiaisia ja vaappuvasti lentävä rääkyjä – nämä linnut voit nähdä ja kuulla WWF:n Luontolivessä

Talitiainen

Sinitiainen

Sinitiainen on hieman talitiaista pienempi. Sen selkein tuntomerkki – kuten nimestäkin voi päätellä – on kirkkaan sininen päälaki. Sinitiainen on vilkas liikkeissään ja lentelee vauhdikkaasti oksalta toiselle.

Sinitiaisen tunnistaa kirkkaasta, nopeatempoisesta ”sisisysy” -kutsuäänestään.

Sinitiainen Suomen linnustossa melko uusi tulokas. 1800-luvulla se oli Suomessa harvinainen, ja sen esiintyminen rajoittui vain aivan eteläisimpään Suomeen. Sittemmin sinitiainen on runsastunut ja levittäytynyt kohti pohjoista. Nykyisin yhtenäisen pesimäalueen pohjoisraja kulkee jo Etelä-Lapissa, ja ilmaston lämmetessä sinitiainen tulee jatkamaan pohjoisen valloitusta. Sinitiainen viihtyy parhaiten lehti- ja sekametsissä. Ihmisen tarjoama talviravinto on sille tärkeämpää kuin monelle muulle lajille, sillä se ei kerää varastoja talveksi.

Hömötiainen

Hömötiainen on yhtä pieni kuin sinitiainen: noin 12 senttimetriä, kun sen mittaa pyrstön päästä nokkaan. Väritykseltään se ei häikäise, mutta mustan, harmaan ja valkoisen yhdistelmä on elegantti. Hömötiainen kerää varastoja talveksi ja pärjäilee yleensä hyvin kovankin talven yli.

Hömötiaisen tunnistaa leveästä, käheästä ”tsi tsi tsää tsää”-kutsuäänestään.

Vaikka hömötiainen on edelleen kohtalaisen yleinen vieras monilla ruokintapaikoilla, sillä ei mene tällä hetkellä hyvin. Hömötiainen oli ennen yksi Suomen yleisimmistä metsälinnuista. Metsien hakkuut ja niiden myötä tapahtunut vanhojen metsien väheneminen ovat kuitenkin vaikuttaneet siihen voimakkaasti. Sen kanta on pienentynyt jyrkästi, ja laji luokitellaan nykyään erittäin uhanalaiseksi.

Käpytikka

Käpytikka on väritykseltään pääasiassa mustavalkoinen, mutta alaperässä sillä on kirkkaanpunainen laikku. Naaraskäpytikalla päälaki on musta, kun taas koiraalla on myös niskassa punaista. Ruokintapaikalla sen käytöstä on mielenkiintoista tarkkailla, sillä makupaloista – yleensä rasvoista ja pähkinöistä – saattaa syntyä kiivastakin kilpailua käpytikkojen välillä.

Käpytikan ääni on metallinen ja kova ”kjik”.

Käpytikka on Suomen yleisin tikka, jota tavataan koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Harmaapäätikka

Harmaapäätikka on helppo tunnistaa. Se on ainoa Suomessa pesivä tikka, jolla on vihreä selkä. Myös koiraan ja naaraan erottaminen on yksinkertaista: koiraalla on otsassa punainen laikku, kun taas naaraalla päälaki on täysin harmaa.

Harmaapäätikka on talviaikaan melko vaitonainen. Kevättalvella voi kuulla laulua, joka on tunnusomainen loppua kohti hidastuva ja laskeva vihellyssarjan ”kjyy-kjyy-kjyy kjyy kjyy”.

Suurin osa Suomen harmaapäätikoista pesii Etelä-Suomessa, mutta talvella niitä voi nähdä Lapissa asti. Se on yleensä arka lintu, mutta pakkasilla ruokintapaikat vetävät sitä voimakkaasti puoleensa. Harmaapäätikkaa erehdytään usein luulemaan vihreän värityksensä takia vihertikaksi, joka on kuitenkin Suomessa vain muutaman kerran tavattu suurharvinaisuus.

Närhi

Varislintuihin kuuluva närhi on yksi näyttävimmistä lajeista, jonka voi nähdä livekamerassamme. Se on väritykseltään pääosin punaruskea, mutta sen siivissä ja pyrstössä on paljon mustaa. Ennen kaikkea närhen siivessä oleva kirkkaansininen laikku tuo sen ulkoasuun koreutta. Vaappuvasti lentävä närhi on arka lintu, jonka läsnäolon paljastaa useimmiten voimakas ja karhea rääkäisy. Se on kaikkiruokainen, mutta ruokintapaikalla sitä kiinnostavat erityisesti pähkinät.

Närhi ääntelehtii tavallisesti voimakkailla rääkäisyillä, mutta se on myös taitava matkimaan monien muiden lajien ääniä.

Närhi on yleinen koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Kuukkeli

Hieman närheä pienemmällä, selkäpuolelta harmaanruskealla ja vatsapuolelta punertavan ruskealla kuukkelilla on pitkä reunoiltaan punaruskea pyrstö. Tämä maamme pienin varislintu on suunnilleen rastaan kokoinen, pyrstöineen noin 30 senttimeriä pitkä.

Kuukkelilla on laaja ääniarsenaali: se naukuu, kitisee, viheltää ja osaa myös matkia muita lintuja. Tunnistettavin kuukkelin äänistä on naukuva ”kiää”.

Kuukkelia kutsutaan metsämiehen kaveriksi, sillä tuttavallinen kuukkeli saattaa ilahduttaa retkeilijää vierailulla nuotiopaikalle ruoantähteiden toivossa.

Aiemmin koko lähes Suomea asuttaneeseen kuukkeliin törmää nykyään lähinnä vain Pohjois-Suomessa, sillä kuukkelin elinympäristö on kaventunut merkittävästi viime vuosikymmenien aikana metsätalouden takia. Kuukkeli viihtyy yhtenäisissä, vanhoissa metsissä ja se kärsii avohakkuista ja metsien pirstaloitumisesta.

Kuukkeli luokitellaan Suomessa silmälläpidettäväksi eli lähes uhanalaiseksi lajiksi, ja se on maan eteläpuoliskossa alueellisesti uhanalainen. Lounaisimmasta ja eteläisimmästä Suomesta se on hävinnyt jo kokonaan.

Palokärki

Palokärki on vaikuttavan näköinen tikkalintu. Sen höyhenpuku on aivan hiilenmusta lukuun ottamatta päätä, jota koristaa kirkkaanpunainen väri. Koiraiden päälaki on kokonaan punainen ja naarailla punaista väriä on vain takaraivossa. Palokärki on tikaksi suuri, noin variksen kokoinen, pituutta nokasta pyrstöön mitattuna on noin 50 senttimetriä.

Palokärkeä tavataan lähes koko Suomessa ja se suosii elinympäristönään erityisesti vanhoja havumetsiä.

Palokärjen ravinto koostuu pääosin hyönteisistä. Pitkänokkainen tikka kaivelee hyönteisiä ja niiden toukkia lahoista ja kuolleista puista. Erityistä herkkua palokärjelle ovat muurahaiset ja niiden toukat, joita se syö suoraan muurahaiskeosta.

Palokärki huhuilee ”kui-kui” tai huutaa ”kry-kry-kry”. Laskeutuessaan se päästä pitkän vihellyksen: ”kjiee”.

Varpuspöllö

Euroopan pienimmän pöllön suloinen ulkomuoto voi hämätä. Vain 15–19 senttimetriä pitkä varpuspöllö on hurja saalistaja. Varpuspöllö syö tavallisesti jyrsijöitä ja pikkulintuja, mutta se voi saalistaa myös paljon itseään isompia eläimiä, kuten rastaita ja käpytikkoja. Saaliinsa se jemmaa talvea varten esimerkiksi tikankoloon tai linnunpönttöön. Varpuspöllön talvivarasto saattaa olla kattoa myöten täynnä kuolleita myyriä ja muita saaliita.

Varpuspöllöllä on pyöreähkö suhteellisen pieni pää ja lyhyt pyrstö. Sen tummanruskeaa selkäpuolta koristavat valkoiset pilkut, ja vaaleaa vatsapuolta ruskeat juovat. Varpuspöllön pää on myös pilkukas, ja sillä on valkoiset ”kulmakarvat”. Nokka ja silmät ovat keltaiset.

Varpuspöllö ääntelee eri tavoin vihellellen, ja sen ääni saattaakin kuulostaa välillä melkein ihmisen vihellykseltä.

Vaikka varpuspöllö on Suomessa melko yleinen, metsien hakkuista johtuva elinympäristöjen pirstaloituminen uhkaa lajin tulevaisuutta. Myös ilmastonmuutos uhkaa varpuspöllöä, sillä talven ollessa leuto sen huolella keräämä saalisvarasto saattaa pilaantua.

Varpuspöllö luokitellaan Suomessa vaarantuneeksi lajiksi.

Maakotka

Ylväs maakotka on Suomen suurimpia petolintuja. Kotka painaa kolmesta viiteen kiloa ja sen siipiväli voi olla reilusti yli kaksi metriä pitkä. Naaras on vielä hieman koirasta kookkaampi. Maakotka on yleisväritykseltään ruskea, mutta sen väritys vaihtelee ikävaiheittain.

Maakotkat pariutuvat eliniäksi. Kyseessä voi olla melkoisen pitkä kumppanuus, sillä maakotkat ovat pitkäikäisiä: vanhin Suomessa tavattu maakotka oli kuollessaan 34-vuotias.

Maakotka on melko hiljainen lintu. Toisinaan se voi viheltää valittavan kuuloisesti tai kaklattaa lokkimaisesti.

Maakotkaa vainottiin Suomessa vuosikymmeniä. Nykyään sitä uhkaa lähinnä sopivien pesäpuiden puute ja pesinnän tahaton tai tahallinen häirintä. Maakotka luokitellaan Suomessa vaarantuneeksi.

Talvilintukamera on osa WWF:n Luontoliveä

Voit seurata lintujen talviruokintaa suorassa lähetyksessä WWF:n Luontolivessä. Lähetys on osa WWF:n laajempaa Luontolive-palvelua, jossa voi katsoa suoria lähetyksiä suomalaisesta luonnosta. Talvilintukamera on toteutettu yhteistyössä luontokuvausyritys Kuusamo Nature Photographyn kanssa. Luontoliven teknisestä toteutuksesta vastaavat WWF, Live Eye ja Pukki Visuals.