Itämerellä elää merihevosen sukulainen ja pingviiniä muistuttava lintu – tunnetko nämä lajit?
Pinnan alla ja meren luodoilla viihtyviä lajeja näkee harvemmin omin silmin. Itämerellä elää kuitenkin upea ja erikoinen lajikirjo, joka on sopeutunut elämään matalassa murtovesialtaassa. Tässä artikkelissa esittelemme viisi Itämeren lajia.
1. Ruokki muistuttaa pientä pingviiniä
Mustavalkoinen ja pystyasennossa seisova ruokki muistuttaa erehdyttävästi pingviiniä! Linnut eivät ole toisilleen sukua, mutta jotain yhteistä niillä kuitenkin on. Pingviinit ovat nimittäin saaneet nimensä Itämerelläkin eläneen, jo sukupuuttoon kuolleen siivettömänruokin mukaan.
Siivetöntäruokkia kutsuttiin englanniksi nimellä ”penguin” (nimi saattaa olla peräisin kymrin kielestä, jossa pen gwyn merkitsee ”valkeaa päätä”). Myöhemmin samaa nimeä alettiin käyttämään eteläiseltä pallonpuoliskolta löydetyistä pingviineistä, jotka muistuttivat ulkomuodoltaan suuresti siivetöntäruokkia.
Ruokki voi sukeltaa yli 100 metrin syvyyteen.
Vanhemmat huolehtivat poikasesta vuorotellen.
Ruokkiyhdyskunta Itämerellä.
Toisin kuin pingviini ja sukulaisensa siivetönruokki, ruokki osaa lentää, ja se muuttaakin talvisin etelään, jossa meri ei jäädy. Keväisin se pesii suurina yhdyskuntina pienillä puuttomilla ulkoluodoilla, joilta löytyy suojaisia pesimäonkaloita.
Ruokki munii vain yhden suuren munan, jota naaras ja koiras hautovat vuorotellen noin viiden viikon ajan. Poikasen kuoriuduttua toinen vanhemmista vahtii pesää toisen hankkiessa ruokaa. Ruokit ovat taitavia sukeltajia, jotka voivat sukeltaa jopa yli sadan metrin syvyyteen kalaa saalistaessaan.
2. Kaunis särmäneula on sukua merihevoselle
Itämeressä elävässä särmäneulassa on samaa näköä, kuin sen sukulaisessa merihevosessa. Molemmat lajit kuuluvat merineulojen heimoon.
Pitkulainen särmäneula on yleensä noin 15–20 senttiä pitkä. Se viihtyy esimerkiksi meriajokasniityillä, jossa pystyasennossa uivaa kalaa on vaikea erottaa vesikasveista. Hyvä kikka saalistajilta suojautumiseen!
Särmäneulalla on pitkä kuono, jolla se imee planktonia vedestä.
Särmäneulan lisäksi Itämerellä elää myös siloneuloja.
Koiras kantaa munia vatsapoimussaan, joka erottuu kuvassa vaaleana särmäneulan alapuolella.
Särmäneulalla, kuten muillakaan merineuloilla, ei ole lainkaan hampaita tai liikkuvaa leukaa. Se imee planktonia vedestä pipettimäisellä suullaan.
Merihevosten tapaan myös särmäneulat hoitavat lisääntymisen niin, että koiras kantaa poikasia. Naaras asettaa munat koiraan vatsapoimuun, josta ne kuoriutuvat noin kuukauden kuluttua. Vielä kuoriuduttuaankin poikaset saattavat vaaran uhatessa piiloutua koiraan vatsapoimuun.
Särmäneulan lisäksi Itämeressä elää myös siloneuloja. Ne muistuttavat ensisilmäykseltä enemmän matoa kuin kalaa, sillä toisin kuin särmäneulalla, niillä ei ole lainkaan pyrstöevää. Siloneuloilla on myös lyhyempi kuono.
3. Meriajokasniityt ovat Itämeren koralliriuttoja.
Itämeren meriajokasniityt kuhisevat elämää aivan kuten trooppiset koralliriutat!
Merenalaisten niittyjen seasta etsii turvaa ja ravintoa kirjava joukko eliöitä. Niillä viihtyvät esimerkiksi useat pikkukalat, kuten tokot, piikkikalat, ja merihevosen sukulaiset särmä- ja siloneula, sekä katkat ja simpukat. Kasvien juuristo muodostaa oivan ympäristön myös pohjaeläimille, esimerkiksi äyriäisille, hyönteisten toukille ja kotiloille.
Itämeren vähäsuolaisissa oloissa meriajokas ei pysty yleensä kypsyttämään siemeniään, siten se voi lisääntyä vain haarautumalla ja muodostamalla uusia versoja. Kokonainen meriajokasniitty saattaakin olla yhtä ja samaa kasvia, joka on kloonannut itsensä monta kertaa.
Meriajokasniityt toimivat tärkeänä elinympäristönä muun muassa pienille kaloille.
Myös leväkatkaravut viihtyvät meriajokkaiden seassa.
WWF auttaa uhanalaista meriajokasta siirtoistutuksin.
Meriajokkaat voivat olla jopa tuhansia vuosia vanhoja. Viime vuonna Saaristomereltä löydettiin 1403 vuotta vanha meriajokas. Tämän meriajokkaan ”esiklooni” on siis kasvanut rautakaudella!
Merten rannikolla sijaitsevilla kasvillisuusalueilla, kuten mangrove- ja kelppimetsillä sekä meriruohoniityillä on merkittävä rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä ne sitovat hiilidioksidia vielä metsiäkin tehokkaammin. Myös meriajokasniitty voi sitoa enemmän hiiltä, kuin vastaava alue metsää.
Meriajokas on luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi ja luontotyyppinä se on vaarantunut. Sitä uhkaa etenkin rehevöityminen, jonka myötä runsastuvat rihmalevät vievät meriajokkailta elintilaa. WWF:n RANKKU 2 -hankkeessa meriajokasniittyjä on ennallistettu siirtoistuttamalla meriajokasta paikkoihin, joista se on vähentynyt tai jotka ovat sen esiintymiselle suotuisia.
4. Itämerelläkin elää norppia
Luulitko, että norppia voi nähdä vain Saimaalla? Näin ei suinkaan ole, sillä Itämerellä uiskentelee saimaannorpan serkku itämerennorppa.
Itämerennorppa on hylkeeksi pieni, tanakka ja lyhytkuonoinen ja sen karvapeitteen väritys voi vaihdella miltei mustasta vaaleanharmaaseen. Turkissaan sillä on yksilölliset kiehkurakuviot.
Itämerennorppa viettää suurimman osan ajastaan veden alla, ja sen aistit ovat sopeutuneet elämään uppeluksissa. Esimerkiksi pinnan päällä norppa on likinäköinen, mutta veden alla se näkee paremmin.
Itämerennorpalla on lyhyt kuono. Kuonon ja pienemmän koon perusteella sen voi erottaa harmaahylkeestä, joka on toinen Itämerellä elävistä hylkeistä.
Norpan turkin kiehkurakuviot ovat yksilöllisiä, kuten sormenjäljet.
Itämerennorppa on riippuvainen lumesta ja jäästä, johon se tekee pesänsä.
Kuutilla on syntyessään vaalea turkki, joka sulautuu hyvin lumeen.
Norppa syö kalaa, ja erityisesti sille maistuu silakka. Toisinaan se käyttää ravintonaan myös äyriäisiä.
Itämerennorppa synnyttää poikasensa ahtojääkasaumaan tai lumikinokseen. Ilmastonmuutos on yksi norpan suurimmista uhkista, sillä lumen ja jään puuttuessa kuutti syntyy paljaalle rannalle, jossa sillä ei ole lainkaan suojaa pedoilta.
Yhtenä suojelun keinona on testattu keinopesiä, joita on käytetty myös Saimaalla saimaannorpan pesinnän turvaamisessa lumettomina talvina. Vuonna 2023 saatiin iloisia uutisia, kun itämerennorppa synnytti ensimmäistä kertaa poikasen keinopesään.
Itämerennorppa on Suomessa silmälläpidettävä laji. Metsästyksen ja ympäristömyrkkyjen vuoksi niiden kanta hupeni viime vuosisadalla 200 000 arviolta vain 5000 yksilöön. Sittemmin norppien määrä on kasvanut, mutta etenkin Saaristomeren ja Suomenlahden norppakannat ovat pieniä ja uhanalaisia.
5. Meitä ei olisi ilman sinilevää.
Sinilevät ovat yksiä varhaisimmista elämän muodoista maapallolla. Ne ilmaantuivat maapallolle arkeeisella kaudella eli ajanjaksolla 4–2,5 miljardia vuotta sitten.
Yhteyttäessään sinilevät muuttivat maapallon happiköyhän ilmakehän nykyisenkaltaiseksi, paljon happea sisältäväksi. Samalla ne loivat perustan monimutkaisten elämänmuotojen syntymiselle. Ilman varhaisia sinileviä meitä ihmisiäkään ei siis olisi olemassa!
Sinilevä ei ole tosiasiassa levä, vaan bakteeri. Sitä kutsutaan leväksi, koska se tuottaa happea samaan tapaan kuin pienet kasviplanktonlevät.
Sinibakteereja eli sinileviä mikroskoopilla kuvattuna.
Sinilevän määrä kasvaa rehevöityneessä meressä.
Koko maailman pienimmät yhteyttävät organismit ovat sinileviä. Esimerkiksi Prochlorococcus-sinilevä on halkaisijaltaan vain 0,5–0,8 mikrometriä, mikä on vain murto-osa hämähäkinseitin läpimitasta.
Sinilevät ovat luonnollinen osa Itämeren ja valtamerten lajistoa, mutta rehevöitymisen vuoksi niiden määrä Itämerellä on kasvanut viime vuosikymmeninä. Erityisesti fosforipäästöt lisäävät sinilevien määrää.
Torjumme rehevöitymistä muun muassa rakentamalla kosteikkoja, jotka pidättävät maa- ja metsätalousalueilta valuvia ravinteita ja vähentävät näin Itämereen päätyvän typen ja fosforin määrää.
Auta Itämeri-kummina
Itämeri on yksi maailman herkimmistä ja saastuneimmista meristä. Suojelemme Itämerta ja sen lajeja pitkäjänteisesti sisävesistämme saakka. Sinun tuellasi se on mahdollista.