Ei mitään turhaa, paitsi ihminen
Teksti: Anna Perho
Olen kasvanut maalla, luonnon keskellä. Niinpä luonto ei ollut minusta pitkään aikaan mitenkään kiinnostava kokonaisuus. Ihminen on harvoin tyytyväinen siihen, mitä hänellä on ylenpalttisesti. Minä kaipasin kaupunkeihin. Mitä isompaan, sen parempi. Kaipasin asfaltin kopinaa korkojen alla, sellaisen paikan huminaa, joka ei koskaan nuku.
Vaikka metsät ja pellot olivat mielestäni äärimmäisen tylsiä, pidin valtavasti eläimistä. Yritin muodostaa niihin kontaktia hyvin pienestä pitäen. Haaveilin koirasta ja ponista. Raahasin kotiin ”löytämiäni” kissanpentuja, jotka olisivat joutuneet muuten lopetettaviksi. Valitsin joskus lempivasikan, jolle kävin juttelemassa ja itkin, kun löysin kuolleen linnun.
Katselin Jaques Cousteaun merenalaista maailmaa ja ahdistuin luonto-ohjelmien kertojanäänestä, joka ilmoitti aina ohjelman päätteeksi, että kuvissa elävät eläimet ovat uhanalaisia tai kärsivät muuten ihmisten toiminnasta.
Harrastin pitkään myös hevosia. Maagisin hetki oli, kun uuden hevosen sai luottamaan itseensä. Hankalasta kiukkupussista tuli lauhkea. Pelokas pukittelija rauhoittui tasaiseksi ratsuksi. Ylimielinen öykkäri muuttui tyytyväiseksi lauman jäseneksi, kun se sai varman johtajan.
Vuosia kului, ja lopulta muutin kaipaamaani kaupunkiin. Ihailin luontoa – ruukkukasveja ja viiniköynnöksiä – terassilta käsin. Metsään en ajatellut palata koskaan.
Sitten tapahtui, kuten lapsiperheissä aina tapahtuu. Kymmenen vuoden mankumisen jälkeen nostin eteiseen pahvilaatikon, jossa oli pikkuruinen koiranpentu. Se vinkui, pissasi ja lyllersi, ja me kaikki rakastuimme siihen heti.
Koska ajattelen, että koiran pitää saada liikkua vapaana, aloin viedä sitä – noh, metsään. Löysin kotimme läheltä metsäteitä, joissa koira saa haistella ja säntäillä sydämensä pohjasta. Aluksi seurasin vain sen leikkejä. Sitten lavensin katsettani ympäröivään metsikköön.
Päivä päivältä aloin havaita siellä uusia asioita. Kauniita puita, uusia kasveja, aggressiivisesti reviiriään vahtivan variksen. Tajusin, että luonnossa ei ole mitään turhaa, paitsi ihminen. Kun jokin luonnossa hajoaa, se uusiutuu. Onko mitään ihmisen keksimää, joka pystyisi samaan?
Ei, ikiliikkujaa ei ole ihmisen toimesta keksitty.
Lähimetsä on alkanut kasvaa mieleeni. Se, mitä aiemmin pidin pitkästyttävänä itsestäänselvyytenä, näyttäytyy nyt ylellisenä, harvinaisuuttaan täyttä suojelua vaativana aarteena. Tiedostan hetki hetkeltä kirkkaammin, että arkisen näköinen haaparyteikkö on koti niille asioille jotka mahdollistavat oman elämämme.
En uskalla ajatella ympäristökysymyksiä loppuun saakka. Mutta en pääse niitä pakoonkaan, koska tämän dokumentin kertojanääni ei vaikene. Ainoa tapa selvitä järjissään on tehdä itse se mitä voi. Tehdä ja uskoa.
Kun näen jugurttipurkin kannen leijailevan kierrätysastian pohjalle, voisin tuntea silkkaa turhautuneisuutta. Tai toivoa. Yleensä valitsen jälkimmäisen, vaikka tiedostankin nyt, että luontoa ei ole ylenpalttisesti. Sitä on ylenpalttisen vähän.