Kiljuhanhen muuttomies
Joka kevät uhanalaiset kiljuhanhet palaavat etelän lämmöstä Pohjois-Norjan tuntureille. Risto Karvonen on jo 25 vuoden ajan kerännyt lajin suojelun kannalta tärkeää tietoa seuraamalla kiljuhanhien muuttoa eteläisiltä levähdyspaikoilta aina tunturiseudulle saakka.
”Päädyin kiljuhanhien pariin pienen mutkan kautta. Suunnittelin retkeä tunturiin, ja sattumalta WWF:n kiljuhanhityöryhmän perustaja Juha Markkola oli matkaamassa samoille seuduille kiljukkaita etsimään. Tapasimme yhteisten tuttujen kautta, ja pääsin saman tien tositoimiin. Se oli onnekas kohtaaminen, sillä hain jatkuvasti tapoja ja mahdollisuuksia ottaa osaa suojelutyöhön.
Kiljuhanhi on ilmeikäs laji. Valitettavasti se on myös Pohjolan uhanalaisin lintu. Kiljuhanhikanta on kuitenkin osoittanut varovaisia elpymisen merkkejä, ja viime syksynä laskimme Pohjois-Norjassa kaikkiaan 70 poikasta. Luku on reilut parikymmentä vuotta jatkuneen seurantahistorian suurin. Suomessa kiljuhanhi on edellisen kerran todistettavasti pesinyt vuonna 1995. Olisi hienoa, jos kanta kasvaisi niin, että laji palaisi pesimään Suomeen.
Arvostan vuosi vuodelta enemmän kiljuhanhen selviytymistä muuttoreittien ja pesimäalueiden vaaroista. Kiljuhanhia uhkaavat muun muassa metsästys, maankäytön muutokset ja huonosti sijoitettu tuulivoimarakentaminen. Useimmista muista hanhilajeista poiketen kiljuhanhi on riippuvainen matalakasvuisista luonnonniityistä. Niinpä kiljuhanhea suojeltaessa myös rantaniityt lajistoineen saavat huomiota.
Seuraan kiljuhanhia niiden muuttoreitin varrella hyvin erilaisissa ympäristöissä, ja luonto tekee aina reissuista erityisen. Vaikka samat tapahtumat toistuvat ja vuosien väliset erot sekoittuvat, linnut ja olosuhteet tekevät tilanteista aina uudenlaisia. Esimerkiksi Lapin yöttömässä yössä lintujen havainnointi ja vuorokausirytmi riippuvat hyvin paljon sääolosuhteista. Toisinaan retkeltä palataan teltalle aamulla, ja päivällä nukutaan. Kylmempinä päivinä retkeily onnistuu päiväsaikaankin, koska silloin lämpöväreily ei haittaa etäältä havainnointia.
Hauskinta hanhien seuraaminen on silloin, kun ne eivät havaitse tarkkailijaa eivätkä koe tätä uhkana. Koen erityistä iloa aina, kun onnistun havainnoimaan kiljuhanhia niitä turhaan häiritsemättä. Rankinta on katsella ja kuunnella tahtomattaan aiheuttamaansa hätäilylentoa. Vaikka paikalta poistutaan, lintujen hätäily voi herättää petojen, esimerkiksi ketun, huomion.
Välillä matkoilla koetaan pettymyksiä, kun jokin aiempien vuosien pesintä- tai ruokailupaikka ei olekaan käytössä moneen vuoteen. Hanhien palaaminen niille paikoille ja uusien paikkojen löytyminen kuitenkin ilahduttavat aina. Se saa palaamaan joka vuosi.”
Teksti: Paula Kallio • Kuva: Joonas Fritze