Kolumni: Itärajan aitaaminen vaikeuttaisi susien liikkumista ja lisääntymistä
Venäjän hyökkäys Ukrainaan aiheutti lopulta sen, että jouduin tunkeutumaan sohvan ja kirjahyllyn väliin. Sinne, olohuoneen vihoviimeiseen nurkkaan, olin säilönyt biologian perusopinnoissa käyttämäni oppikirjan, Campbell & Reecen Biologyn.
Opinnoistani on jo aikaa ja kirjaa peitti pölykerros. Biologian peruskäsitteet ovat kuitenkin ennallaan, joten pyyhin kirjan puhtaaksi ja aloin selata.
Etsin hakemistosta kohdan ”E” – ”Effective population size”, suomeksi efektiivinen populaatiokoko. Asiasta kerrottiin kirjan sivulla 1233.
Vielä keväällä en ollut kiinnittänyt paljoakaan huomiota puheisiin itärajan aitaamisesta. Olin ajatellut sen olevan populistista retoriikkaa, joka ajan oloon loppuisi.
Vasta kun pääministeri Sanna Marin sanoi 4. lokakuuta, että rajaviranomaisten pyyntöön raja-aidasta olisi syytä suhtautua vakavasti, ymmärsin, että aita todella rakennettaisiin. Suomen ja Venäjän kaakkoisrajalle kohoaisi noin 200 kilometriä pari-kolmemetristä teräsaitaa, jonka laella kulkisi viiltävä natolankakerä. Sen verran minussa on yhä biologia, että tajusin aidan olevan maantieteellinen leviämiseste (Geographic barrier, s. 469).
Useimmilla eläinlajeilla lisääntyminen vaatii sitä, että kaksi toisiaan himoitsevaa yksilöä kohtaa. Kun itärajaa aidataan, tämä vaikeutuu. Suomessa eläviin uhanalaisten lajien populaatioihin ei enää virtaa yhtä paljon tuoretta perimäainesta Venäjältä kuin ennen. Hienommin sanottuna geenivirta heikkenee (Gene flow, s. 452).
Kaikkia lajeja aita ei tietenkään pidättele. Vaarantuneen raidantuoksukäävän itiöt kulkevat yhä tuulen mukana rajan yli, ja Kaakkois-Aasiassa talvehtiva sinipyrstö ylittää aidan helposti lentämällä.
Meidän ihmisten ja muiden isojen jalan kulkevien maanisäkkäiden levittäytymistä aita kuitenkin rajaa. Tällaisia eläimiä ovat muun muassa metsäpeura, karhu ja susi, kaikki punaisen listan lajeja, jotka pärjäävät Suomessa osin Venäjältä tulevan geenivirran varassa.
Huolestuttavin tilanne on sudella, jonka efektiivinen populaatiokoko on pieni. Vanhan oppikirjan sivulta 1233 käy ilmi, että tuo käsite tarkoittaa lisääntyvien yksilöiden osuutta populaatiosta.
Suomessa on ylipäätään niukasti susia, suunnilleen saman verran kuin Kumlingessa tai Kökarissa asukkaita. Vielä vähemmän Suomessa on lisääntyviä susia, koska laji elää laumoissa, joissa lisääntyvät vain johtava uros ja naaras. Suden efektiivinen populaatiokoko koko Suomessa on vähän yli sata yksilöä.
Nuo vähän yli sata lisääntymiskykyistä yksilöä ovat jakautuneet Suomen kartalla Itä-Suomen ja Länsi-Suomen alapopulaatioihin, joiden välillä on hyvin niukasti liikennettä. Muun muassa siksi yhteys Venäjälle on ollut Suomen susille tärkeä.
Suomen raja-aidasta tulee vain yksi monista Euroopan aidoista. Oman aitansa Venäjän tai Valko-Venäjän vastaiselle rajalle ovat pystyttäneet Norja, Viro, Latvia, Liettua ja Puola. Sodan pitkittyessä olen ajatellut kaikkea rajojen tilkitsemistä ja tuota aitojen jonoa. Se on pitkä maantieteellisten leviämisesteiden ketju.
Olen ajatellut, että kun suomalaisille käy mahdottomaksi viettää vodkanhuuruista bileiltaa Pietarin klubeilla ja kun venäläiset eivät pääse Lappeenrannan Eevan kukkaan ostamaan ruusuja rakastetulle, käy muillekin lajeille vaikeammaksi liikkua lännestä itään ja idästä länteen tekemään rakkauden tekoja. Kun jotain pahaa aidataan, aidataan aina myös eläimiä, jotka tahtoisivat vain paritella (Mating, s. 1140–42).
Jouni Tikkanen on helsinkiläinen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, jolta ilmestyi vuonna 2019 kirja Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa.
LIITY KUMMIKSI - SAAT WWF-LEHDEN KOTIISI!
Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä WWF-lehti on täynnä inspiroivia tarinoita ja upeita kuvia luonnonsuojelusta. Liittymällä kummiksi tuet työtämme ja saat lehden kotiin toimitettuna.