Tehtävä Saimaalla – näin WWF:n öl­jyn­tor­jun­ta­jou­kot siivosivat öl­jy­on­net­to­muu­den jälkiä Hau­ki­ve­del­lä

Ensimmäiset tiedot onnettomuudesta olivat kylmäävät: 800 litraa moottoriöljyä on valunut vesistöön Saimaan Haukivedellä. Alueella on Linnansaaren kansallispuisto, lukuisia pieniä saaria ja lintuluotoja. Saimaannorpan keskeinen elinalue.

Onnettomuus oli sattunut tiistaina 18. elokuuta: rahtilaivan kannella sijainneesta säiliöstä pääsi valumaan veteen moottoriöljyä, vaikka se oli tarkoitus siirtää laivan ruuman kiinteään öljysäiliöön. Letku oli päässyt irtoamaan, joten öljy valui laivan kannelle ja siitä veteen. Kukaan ei ensin huomannut. Ja kun lopulta huomasi, ryhtyi Etelä-Savon pelastuslaitos välittömästi selvittämään öljyvahingon laajuutta.

Ensimmäisten droonilla saatujen havaintojen mukaan öljy oli levinnyt kolme kilometriä pitkäksi ja kilometrin levyiseksi lautaksi. Pelastuslaitos aloitti öljyntorjunnan, ja pian soi myös WWF:n öljyntorjunnan asiantuntijoiden puhelin.

Öljyntorjuntajoukot hälytetään paikalle

“Ainakaan täällä ei haise öljy”, sanoo WWF:n meriasiantuntija Vanessa Ryan ja laskeutuu rantatörmältä kapealle hiekkarannalle.

Se osoittaa, että öljyä on vedessä maltillinen määrä. Öljy näkyy rantavedessä melko kapeana kaistaleena, veden päällä aivan ohuena kelmuna. Öljy ajelehtii kiemuroina tuulen ja aaltojen kuljettamana, alati liikkeessä.

Kuinka noin ohut kelmu on edes mahdollista siivota pois? Ongelma on tavallaan positiivinen, koska öljyä ei ole päässyt veteen niin paljon kuin mitä ensimmäiset, haparoivat tiedot katastrofin laajuudesta antoivat ymmärtää. Tarkentuneiden arvioiden mukaan moottoriöljyä olisi päässyt vesistöön vain 200 litraa alkuperäisen 800 litran sijaan. Silti öljyä on tärkeää kerätä mahdollisimman paljon pois vedestä, sillä se on kaikille eliöille erittäin haitallista.

WWF:n öljyntorjunnan asiantuntijat Vanessa Ryan ja Teemu Niinimäki sekä vapaaehtoiset öljyntorjuntajoukot ovat saapuneet Etelä-Savon pelastuslaitoksen kutsusta Haukiveden rannoille perjantaina 21. elokuuta. Heidän tehtävänään on tehdä jälkitorjuntaa, eli kerätä öljyä rantavedestä ja rannoilta. Pelastuslaitokselta on saatu tiedot pahiten öljyyntyneistä alueista, ja nyt Ryan, Niinimäki ja kolme öljyntorjuntajoukkojen ryhmänjohtajaa kokoontuu Rantasalmen Revonlahden venesatamaan. Ensimmäinen tehtävä on selvittää, millä menetelmällä öljyä voidaan kerätä rantavedestä – vai voidaanko ollenkaan.

Öljystä ja myrkyllisyydestä

Ryhmänjohtajat Katja Hagfors ja Elina Kärki vetävät yllensä valkoisia suojahaalareita, ja heidän kollegansa Clara Keister-Love avustaa heitä pukemisessa. Elina pukee päälle vielä kahluuhaalarit, jotta hän pääsee syvemmälle veteen. Yleensä vapaaehtoisten tehtävänä on siivota rantaan ajautunutta öljyä, mutta nyt tilanne on erilainen. Öljyä kelluu veden pinnalla rantavyöhykkeessä. Veteen on siis pakko mennä.

Haalarin ja saappaiden jälkeen puetaan puuvillahanskat ja niiden päälle paksut kumihanskat. Hanskat ja saappaansuut teipataan kiinni pukuun ilmastointiteipillä. Kasvoille vielä hengitysmaski, joka suodattaa öljystä haihtuvat myrkylliset yhdisteet. Suojalasit silmille ja huppu päähän. Nämä ovat öljyntorjunnan perusvarusteet, ja niiden rutiininomaista käyttöä on tärkeää ylläpitää.

Ensimmäisenä testiin otetaan erilaisia imeytysliinoja. Liina toimii niin, että se imee itseensä öljyä, muttei vettä. Nyt liina ei kuitenkaan näytä toimivan: se voi johtua siitä, että öljy on levinnyt veteen äärettömän ohuena kalvona, tai siitä, että se on moottoriöljyä. Jos vedessä olisi dieseliä tai kevyttä polttoöljyä, niin kerääminen onnistuisi erinomaisesti. Tämä tiedetään öljyntorjuntajoukkojen harjoituksista. Eri öljylaadut ovat kuitenkin kemiallisesti erilaisia ja ne käyttäytyvät eri tavalla.

Katja ja Elina pyörittelevät erilaisia imeytysliinoja vedessä, kunnes joutuvat toteamaan, ettei mikään niistä toimi.

Seuraavaksi testataan imeytyspuomeja. Puomia voi käyttää sekä öljyn rajaamiseen että sen imeyttämiseen. Öljyä voi myös imeytyspuomin avulla ”nuotata” rajatummalle alueelle, josta se on helpompi kerätä talteen. Sitten puomi kieputetaan varovasti spiraalille, jonka avulla öljy saadaan vedettyä vedessä yhä pienempään läikkään. Mutta öljy ei imeydy. Joka kerta kun puomin ote hellittää, öljy leviää uudelleen veteen.

Pidämme lounas- ja tuumaustauon. Mikään menetelmistä ei toimi. Se vetää mielen matalaksi ja epävarmuus hiipii ajatuksiin. Mitä jos öljyä ei saadakaan luonnosta pois?

Viimeinen oljenkorsi

Vuorossa on yksi viimeisistä oljenkorsista, kirjaimellisesti. Kiteen mato & multa on yritys, joka tekee ruo’osta tuotteita: kompostikuiviketta, multaa sekä imeytyskuitua. Yritys on nähnyt Haukiveden öljyturman uutiset ja tarjoaa imeytyskuituaan kokeiltavaksi. Pian venesataman rannassa puretaankin jo takakontista pikakuljetuksella suoraan Kiteeltä tuotua kymmentä säkillistä imeytyskuitua.

Kuitu on ruokohelpeä. Ruokohelpi on heinäkasvi, joka kuivattuna hakkeena imee itseensä öljyä muttei vettä. Heinähakkeeseen ei ole lisätty mitään, joten itse heinä maatuu täydellisesti. Tämä imeytystuote kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Voisiko yksinkertainen heinähake tosiaan toimia kaikkien niiden kokeilemiemme erikoistuotteiden jälkeen, jotka on varta vasten kehitetty öljyn imeytykseen?

Rajaamme imeytyspuomilla öljyyntyneeseen veteen koealueen. Näin voimme olla varmoja, että näemme helposti, saammeko öljyn pois vedestä, jos ruokohelpihake toimii.

Katja avaa säkin, ja Elina levittää ohuen kerroksen ruokohelpihaketta öljyyntyneen veden päälle. Hake jää veden pinnalle kellumaan. Odottelemme hetken ja seuraamme, alkaako hake imeä öljyä. Mitään silmin havaittavaa muutosta ei tapahdu.

Seuraavaksi Elina ottaa tiheäsilmäisen haavin ja alkaa kerätä sillä haketta pois vedestä. Seuraamme työtä silmä kovana. Veto vedolta hakkeen määrä vedessä vähenee. Samoin öljyn! Laaja öljykerros on poissa, öljyä on nähtävissä enää vähän. Veteen jää muutamia noin parin sentin kokoisia pieniä läikkiä. Nekin saavat haketta päälleen ja ne kerätään pois. Ruokohelpihake todella toimii.

Korvaamattoman tärkeät käsiparit

Kun toimiva menetelmä öljyn poistamiseen on löydetty, voimme kutsua seuraavaksi päiväksi suuremman joukon vapaaehtoisia siivoamaan öljyä. Nopealla aikataululla saamme kasvatettua WWF:n viiden hengen öljyntorjuntaryhmää kymmenellä vapaaehtoisella.

Yksi heistä on Jetro Vienola. Hän asuu Torasalon kylällä, vain viiden kilometrin päässä siivouspaikalta.

”Paikallisena minulle oli itsestäänselvyys, että tulen talkoisiin. Kyseessä ei ollut oma ranta, mutta siltä se melkein tuntuu. Nämä tapahtumat tulivat iholle”, Vienola sanoo.

WWF:n öljyntorjuntajoukot olivat ennestään Vienolalle tutut, sillä hänen puolisonsa on mukana joukoissa.

Veera Wallenius saapui talkoisiin äkkilähtönä.

”Aamukahvilla ennen seitsemää huomasin Instagramista, että WWF etsii vapaaehtoisia talkoisiin. Ilmoittautumisaika oli jo umpeutunut, mutta pääsin kuitenkin mukaan”, hän kertoo.

Walleniuksen mökki on Sulkavalla. Hän meloo Saimaalla ja on ollut talvella mukana kolaamassa apukinoksia.

”Tuntuu hyvältä olla mukana talkoissa. Toiminta auttaa luontoon liittyvään ympäristöahdistukseen”, Wallenius kertoo.

Walleniuksen ja Vienolan kaltaisilla vapaaehtoisilla on valtavan tärkeä merkitys öljyvahingon jälkien siivoamisessa, sillä öljyn kerääminen luonnosta on käsityötä. Jokaisella käsiparilla on merkitystä.

Tässä työssä myös näkee kättensä jäljen, sillä ruokohelpihakkeen ansiosta öljykerros veden pinnalla alkaa vähentyä, kunnes Revonlahden venesatama on saatu kokonaan puhtaaksi sitä verhonneesta öljykalvosta.

WWF:n asiantuntijat ja vapaaehtoiset öljyntorjuntajoukot siivosivat Saimaan Haukiveden öljyvahingon jälkiä perjantaina ja lauantaina 21.–22. elokuuta sekä torstaina ja perjantaina 27.–28. elokuuta. Mukana jälkitorjunnassa oli yhteensä 40 öljyntorjuntajoukkojen vapaaehtoista ja WWF:n työntekijöitä. Jälkitorjunnan ansiosta kaikki pahiten öljyyntyneet alueet saatiin siivottua.