Hakkuut valuvat vesiin – Itämerestä huo­leh­ti­mi­nen alkaa jo kaukana rannikolta

Luonnontilaisessa metsässä vesi liikkuu hitaasti. Se mutkittelee puroissa, viipyy soilla ja imeytyy kasvillisuuteen. Samalla veden mukana kulkevat ravinteet, kuten typpi ja fosfori, jäävät matkan varrelle maaperään.

Mutta kun metsä on ojitettu, kuten yli puolet Suomen metsistä on, vesi ja sen myötä myös ravinteet virtaavat vauhdikkaasti vesistöihin. Erityisesti avohakkuut ja niiden jälkeinen maan muokkaaminen laskevat ravinteita liikkeelle. Vesistöissä ravinteet aiheuttavat rehevöitymistä, minkä seurauksena esimerkiksi levät runsastuvat.

Vaikutuksia voimistaa edelleen ilmastonmuutos, jonka myötä vedet lämpenevät. Lämpimässä vedessä levien kasvu kiihtyy entisestään Seuraukset eivät jää paikallisiksi. Kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta kuuluu Itämeren valuma-alueeseen, jolta ravinteet kulkeutuvat lopulta mereen saakka.

Avuksi jatkuva kasvatus

WWF:n johtava metsäasiantuntija Mai Suominen kertoo, että metsätalouden vaikutus korostuu Pohjanlahden valuma-alueella. Esimerkiksi Saaristomerellä maatalous on metsätaloutta suurempi Itämeren rehevöittäjä.

”Alueellisesti ongelma on merkittävä, vaikka koko Itämeren näkökulmasta maatalous onkin paljon suurempi ongelma”, Suominen sanoo.

Yli miljoona hehtaaria ojitettuja turvekankaita eli entisiä suometsiä on tulossa päätehakkuuikään. Jos nämä metsät kaadetaan tavanomaisella tavalla eli avohakkuulla, luvassa on samankaltainen piikki ravinnekuormassa kuin aikoinaan ojituksia tehtäessä. Avohakkuut myös tuhoavat metsän maaperän hiilivarastot murto-osaan entisestä, jolloin hakkuualueesta tulee hiilidioksidin lähde.

Ongelmat tunnetaan hyvin, mutta niin tunnetaan ratkaisutkin. Sekä ilmastopolitiikan että Itämeren suojelun kannalta avohakkuita huomattavasti parempi vaihtoehto on jatkuva kasvatus. Silloin metsän peitteisyys ja suurin osa puiden juuristosta ja maaperän ekosysteemistä säilyy. Jatkuva kasvatus hillitsee myös luontokatoa avohakkuisiin verrattuna, kun metsän ekosysteemi ei muutu kertaheitolla.

Eroon ojituksista

Toinen tärkeä keino vähentää kuormitusta on ennallistaa ojitettuja soita. Ojituksia tehtiin aikoinaan, koska haluttiin nopeuttaa metsän kasvua: liian märässä maassa puut kasvavat kituliaasti.

Lopulta ojituksia tehtiin laajalti myös suometsiin, jotka eivät ojituksen jälkeenkään soveltuneet puun kasvatukseen. Näin saatiin vain ojituksen haitat vesistöihin ja tuhottiin luonnon monimuotoisuutta.

”Voidaan puhua ympäristökatastrofista”, Suominen sanoo.

Oja on niin tehokas väylä veden kuljettamiseen, että kun vesi virtaa kovaa vauhtia, ravinteet eivät ehdi laskeutua matkan varrelle. Kun vesi saadaan ennallistamalla taas viipymään soilla ja kosteikoilla, ravinteet eivät kulkeudu vesistöihin asti.

Suo toimii ikään kuin suodattimena hakkuualueen ja vesistön välillä. Samalla se vähentää esimerkiksi peltojen tulvimista alajuoksulla, kun veden virtaama hidastuu.

Jos ojia täytyy tehdä, Suominen sanoo syvyydeksi usein riittävän 30–40 senttimetriä.

”Nykyisin tehdään jopa metrisiä ojia, vaikka vähempikin syvyys riittäisi. Jo sillä on suuri merkitys valunnan määrään, ja sen voi jokainen metsänomistaja tehdä.”

Purojen varsille jätettävät suojavyöhykkeet ovat niin ikään hyödyllisiä. Niiden pidätyskyky jää kuitenkin rajalliseksi, koska lakisääteiset suojakaistat ovat liian kapeita.

Osa lajeista runsastuu, osa taantuu

Vesien tummuminen ja esimerkiksi sinilevän lisääntyminen eivät ole vain kosmeettisia ongelmia. Suominen huomauttaa, että rehevöityminen muuttaa eläinlajien välisiä suhteita: jotkut lajit runsastuvat, toiset taantuvat. Vesien lämpeneminen ja rehevöityminen voivat olla kohtalokkaita esimerkiksi joillekin kalakannoille.

Typpi ja fosfori eivät ihmissilmällä näy, mutta niiden seuraukset kyllä. Rehevöityneessä vesistössä kasvillisuus ja levät lisääntyvät ja veden laatu heikkenee, mikä vaikuttaa myös veden virkistyskäyttöön. Leväisessä ja sameassa vedessä ei tee mieli uida, ja arvokalat vähenevät särkikalojen tieltä.

Suominen muistuttaa, että osa vesistöistä on luonnollisesti tummia, sillä maalta valuu humusta vesistöihin myös ilman ihmisiä. Ongelmien syynä on kuitenkin se, että maa- ja metsätalous – siis ihminen – lisää ravinteiden, humuksen ja kiintoaineksen huuhtoutumista maaperästä.

Herkkä Itämeri on jo valmiiksi yksi maailman saastuneimmista meristä. Koska rehevöitymistä on jatkunut vuosikymmenien ajan ja ravinteita on varastoitunut Itämereen valtavasti, tilanteen korjaantuminen kestää pitkään.

Yhteistyöllä tulosta

Yksittäiset metsänomistajat eivät voi yksin ratkaista ongelmaa. Metsien omistus on Suomessa pirstaleista, ja valuma-alueiden kannalta tehokkaimmat ratkaisut vaatisivat yhteistyötä maanomistajien kesken.

Korjausliikettä ei saa jättää vain rannikoiden huoleksi. Suomisen mukaan Itämerestä keskustellessa usein ajatellaan, että metsätalous aiheuttaa ongelmia vain lähellä merta, vaikka ravinteet lähtevät liikkeelle koko valuma-alueelta ja kulkeutuvat mereen purojen, jokien ja järvien kautta.

Mukaan tarvitaan myös puun ostajat ja puuta käyttävät yritykset sekä julkishallinto tukemaan ja koordinoimaan kokonaisuutta.

”Asia on keskeinen paitsi vesistöjen myös ilmastopolitiikan kannalta”, Suominen sanoo. ”Siksi on tärkeää sekä lisätä tietoa että laajentaa yhteistyötä.”