Eväiden jämät Suomen uhanalaisimman nisäkkään uhkana – WWF kampanjoi naalin puolesta

WWF:n suojeluasiantuntija Anna Westerling kapuaa Saanan rinnettä ja pysähtyy tähyämään vieressä kumpuileville tuntureille. Kaukana laaksossa jolkottaa porotokka, kun taas Saanan huippua kohti huhkii toinen lauma: retkeilijöiden ehtymätön virta. 

Westerling on Kilpisjärvellä naalin asialla. Suomen uhanalaisin nisäkäs on saanut näillä seuduilla poikasia jo kolmena vuotena peräkkäin. Se on luonnonsuojelun onnistuminen, sillä edellisen kerran naalin pesintä onnistui Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Pohjoismainen naalikanta on kasvanut viime vuosina liki 600 yksilöön. 

Naalin tilanne on kuitenkin kaukana turvatusta. Metsästys hävitti lajin lähes kokonaan Suomesta 1900-luvun alkuun mennessä. Vaikka naaleja ei ole saanut pyytää sataan vuoteen, pohjoismainen kanta oli kutistunut vuosituhannen vaihteeseen tultaessa liki olemattomaksi.  

Naalin suurin uhka on nykyään sen oma sukulainen, kettu, joka on levittäytynyt yhä pohjoisemmaksi. Ihminen on siivittänyt repolaisen voittokulkua monin tavoin. 

Ilmastonmuutos hyödyttää kettua, joka suurempana ja erittäin sopeutuvaisena lajina on vallannut elintilaa arktisiin oloihin erikoistuneelta serkultaan. Se valtaa naalin pesimäpaikkoja ja voi tappaa naalin pentuja. Lisäksi kettu voi hyötyä retkeilijöistä. Vaikka naalikin hyödyntää haaskoja, sen elinalueille jätetyt ruoka- ja saalistähteet päätyvät todennäköisemmin ketun kitaan ja auttavat sitä levittäytymään yhä laajemmalle. 

Niinpä Westerling jatkaa taivaltamista kohti retkeilijöiden suosimaa kotaa toiveenaan tavoittaa tunturissa liikkujat. 

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Tietoiskuja eränkävijöille

Eletään kesäkuuta, ja jos naali näyttäytyisi näillä rinteillä juuri nyt, olisi se todennäköisesti vaihtamassa vaaleaa talviturkkiaan ruskeaan suvipukuun. 

Samalla asialla ovat myös Käsivarren tunturit, joiden tummia rinteitä kirjovat edelleen vaaleat lumenviipymät. Pohjoinen luonto tuntuu pitävän tiukasti kiinni talven jäänteistä.  

Saanan kota pilkottaa lehdettömän tunturikoivikon lomasta noin kilometrin kipuamisen jälkeen. Tältä taukopaikalta alkaa puuton tunturipaljakka, naalin elinalue. 

Kodalla kärisee makkara, ja ihmiset evästävät myös taukopaikan ulkopuolella. Viileä tuuli pyyhkii maiseman yli. Läheiseen varvikkoon laskeutuu kurnuttava riekko. 

Westerling laskee kantamuksensa ja ryhtyy mallailemaan mukanaan kantamaansa taulua kodan seinämään. Taulu on teetetty tietoiskuksi retkeilijöille, joiden toivotaan kiinnittävän huomiota jätehuoltoon naalin auttamiseksi. 

”Kettuja liikkuu paljon autiotupien ja leiripaikkojen läheisyydessä, ja ne ovat oppineet hyödyntämään ihmisten läsnäoloa”, Westerling sanoo. 

Westerling johtaa kampanjaa, jonka tavoitteena on lisätä retkeilijöiden, kalastajien ja metsästäjien tietoisuutta tunturiin jäävän bio- ja saalisjätteen haittavaikutuksista.  

”Kampanja on yksi osa monipuolista työtä naalin suojelemiseksi. Monesta erillisestä toimesta muodostuu vaikuttava kokonaisuus”, Westerling sanoo. 

Mustunut banaaninkuori pilkistää kahden kivenlohkareen välistä kodan takana. Viidentoista metrin päässä tummuneesta kuoresta nököttää huussi, johon ruuantähteet saisi viedä kompostoitumaan. Muuten retkietikettiä on noudatettu hyvin, ja taukopaikka on siisti. 

Kampanjan sanomaa välitetään monin tavoin. Metsähallitus vie informaatiotauluja tupiin ja vaellusreittien varsille myös kauemmas erämaa-alueille. WWF on teettänyt esitteitä ja tarroja, joita Käsivarren ja Utsjoen alueen matkailuyrittäjät voivat hyödyntää ja jakaa asiakkailleen. Lisäksi WWF on järjestänyt infotilaisuuksia kausityöntekijöille ja eräoppaille sekä suunnannut viestejä sosiaalisessa mediassa Lapin luonnossa liikkuville.  

Myös muissa Pohjoismaissa on ollut kiinnostusta WWF Suomen teettämille materiaaleille. 

”Naalikanta on hajaantunut ja pirstoutunut Pohjoismaissa lukuisiin osapopulaatioihin. On paljon alueita, joille naali ei ole vielä palannut, eikä näille alueille haluta houkutella kettuja tarjoamalla niille ylimääräistä ravintoa”, Westerling sanoo. 

Käsivarren pienen naalipopulaation suunta on hyvä, mutta haasteita on. 

”Täällä Käsivarren alueella on muutamia naalipareja ja muutama yksinäinen nuorikin. Myyrävuosi on kuitenkin ollut huono, ja naalin on vaikeaa saada evästä. Pesintämenestys riippuu aika paljon ravintotilanteesta”, Metsähallituksen Luontopalvelujen suunnittelija Antti Ohenoja sanoo. 

Westerling nostaa repun selkäänsä. Myös retkeilijöiden tauko on ohitse, ja matka alas Saanan rinteitä alkaa. Evästauolla nautittujen ruokien jätteet on kierrätetty huolellisesti. 

”Jätteiden vähentäminen on teko, johon kuka tahansa Lapin luonnossa liikkuva voi osallistua ja siten vaikuttaa”, Westerling sanoo ja harppoo kohti avotunturia kuvaamaan kampanjasta kertovaa somevideota. 

Kampanja on osa laajempaa naalinsuojeluhanketta (Felles Fjellrev – Together for the Arctic Fox), jota osarahoittaa Euroopan unionin Interreg Aurora -rahasto. Kampanjan opastaulut, esitteet ja tarrat on teetetty Finn Spring Oy:n juomabrändi Villin tuella.

Kalastajat mukana kampanjassa

Arktiset vedet -ohjelman juontaja ja tuottaja Juhani Henriksson istahtaa rovaniemeläisen hotellin aamupalalle ja tervehtii aurinkoisesti. Ohjelman kuvaukset ovat parhaillaan käynnissä, mutta pohjoinen luonto vetää miestä puoleensa myös vapaa-ajalla – Henriksson on palannut Inarista lomamatkalta myöhään edellisenä iltana. 

Arktiset vedet on 14 kautta pyörinyt kalastusohjelma, joka pyrkii Henrikssonin mukaan toimimaan myös laajemmin luonnon ja sen kestävän käytön äänitorvena. 

”Kun aloitimme, emme tienneet biologiasta, vaelluskaloista, patojen haitoista tai ylipäätään luonnonsuojelusta juuri mitään, vaan teimme ohjelmaa luonto- ja kalastusharrastus edellä. Nyt tieto on lisääntynyt huimasti”, Henriksson sanoo. 

”Haluan omassa työssäni vaikuttaa tarinoiden kautta siihen, miten ihmiset näkevät ja arvostavat pohjoista luontoa ja erämaata.” 

Naalin Henriksson näkee yhtenä pohjoisen luonnon symboleista. 

”Kävimme taannoin Kilpisjärvellä kuvausreissulla katsomassa paikkaa, jossa naali oli pesinyt vuonna 1996. Siitä reissusta meni pari vuotta, kun kuulimme positiivisia uutisia naalin pesinnästä Suomessa. Kyllä se ilahdutti kovasti.” 

Suomessa Henriksson ei ole vielä nähnyt naalia, vaikka kuvausryhmä sen elinalueilla liikkuukin. Arktiset vedet tukee kampanjaa naalin puolesta. 

”Pyrimme aina kuvauksiin lähtiessämme siihen, ettemme jätä luontoon jälkiä. Kannamme itse jätteen ja roskat mukanamme ja hautaamme biojätteet ja kalanperkeet. Tämä on perusperiaatteemme.” 

Kalastajia Henriksson vinkkaa retkilapion ottamisesta tunturiin, jotta perkeet voi haudata helposti. 

”Ja jos on majoitus lähellä, kalan voi käsitellä vasta mökillä, missä jätehuolto toimii.” 

Henrikssonin mukaan kalastajat osaavat huomioida ympäröivän luonnon yhä paremmin. 

”Ei eräetikettiä tunnettu parikymmentä vuotta sitten yhtään niin hyvin kuin nyt. Ihmisten ajattelussa ja toiminnassa tapahtunut iso muutos parempaan.”